Jerry Finn ei astunut vapauteen viheltäen, pikemminkin hän nyyhkytti äänettömästi. Saapuessaan Mr. Riversin ovelle hänen sydämensä löi melkein takataskussa olevan vasaran tavoin. Isaac avasi oven ja lausui virkaveljensä tervetulleeksi seuraavin sanoin:
— Jaaha. Sinä tulit sitten noutamaan lopputilin? Käy sisälle, niin selvitetään asiat heti.
Jotakin tämän tapaista Jerry oli odottanutkin, sillä hän oli jo aikaisemmin havainnut, että Isaac oli optimisti vain tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen hän muuttui realistiksi, joka tahtoi passittaa kaikki väärinpelaajat helvetin rangaistussiirtolaan.
— Elämäni ensimmäiset varsinaiset vastoinkäymiset alkoivat heti, kun sinä menit naimisiin, sanoi Isaac vakavasti.
— Samoin minun, vastasi Jerry tyynesti kuin kaiku ja odotti jatkoa.
Ja Isaac jatkoi:
— Uhrasin kahdeksansataa dollaria praktiikkani mainostamiseen. Ensimmäisinä päivinä meillä oli ruuhkaa ja ansaitsimme hyvin — niin minä kuin sinäkin. Mutta sitten? Niin, sitten sinä otit lipuksesi naisen hameet, joiden perässä olet nyt marssinut viikon päivät. Tulit vastaanotolle milloin muistit ja karkotit melkein kaikki naispotilaat. Tänään iltapäivällä et muistanut tulla vastaanotolle ollenkaan, joten meillä ei nyt ole entisiä eikä uusia potilaita.
— Mutta, Isaac. Tänään minulla oli voittamaton este, koetti Jerry puolustautua. — Vaimoni loukkasi selkänsä…
— Ja sinä pääsi. Ja potilaat loukkaantuivat niin pahasti, että eivät luvanneet enää koskaan saapua vastaanotollemme. Tein äsken laskelmia ja huomasin, että naimisiin menosi jälkeen olen menettänyt parituhatta dollaria puhdasta rahaa. Sinä et vielä ymmärrä, että nykyaikana käydään ankarin taistelu asiakkaasta. Ihmisiä on palveltava. He voivat jonottaa puoli päivää nyrkkeily-kilpailujen pääsylippuja, mutta eivät kiropraktikkoa.
Isaac veti taskustaan setelitukun ja ojensi virkaveljelleen viisi kahdenkymmenen dollarin seteliä.
— Tässä on palkkasi ja yhdeksän päivän hankintapalkkio. Jerry työnsi rahat lompakkoonsa ja vaipui synkkyyteen. Elämä ei ollut mikään runo. Tulevaisuus vaikutti perin harmaalta, eikä menneisyydessäkään ollut liiaksi valoa. Maailma oli tupaten täynnä onnellisia avioliittoja ja onnettomia aviopuolisoita, joiden vuoteet valittivat unettomuutta.
— Mitä minun nyt pitäisi tehdä? hän kysyi neuvottomana.
— En minä vain tiedä, vastasi Isaac. — Kysy vaimoltasi. — Minä en ole enää naimisissa…
— Kuka sinulle sitten antaa määräyksiä? Samassa Isaac ponnahti jalkeille ja huudahti:
— Mitä sinä sanoit? Et ole naimisissa? Onko sinun vaimosi kuollut?
— Ei — mutta minä jätin hänet…
— Paha juttu. Kovin paha juttu. Vaimoa ei saa jättää — paitsi. jos löytää hänet makuuhuoneesta toisen miehen seurasta ja tällä toisella miehellä on yllään sinun pyjamasi. Laki on sellainen.
Jerryn kasvoille levisi yhä enemmän synkkyyttä. Hän oli avuton kuin vanha virsi, joka on veisattu loppuun.
— Isaac, sinun täytyy neuvoa minua, hän pyysi nöyrästi, — En voi elää vaimoni kanssa. Henkeni on vaarassa…
— Lyö takaisin, tokaisi Isaac karskisti, mutta älä kasvoihin.
Minulla oli kerran saksalainen paanari — olin silloin kaivos-töissä Minnesotassa — joka antoi kaksi kertaa viikossa akalleen selkäsaunan. Oikein perusteellisen. Paljaalle takapuolelle. Remmillä muistaakseni.
— Ei, Isaac… Asia on vakava.
— Niinpä tietenkin. Sen vuoksi annankin sinulle neuvoja. Minäkin koetin kerran antaa vaimolleni selkäsaunan, mutta kun pääsin niin pitkälle, että olisi pitänyt huitaista — minä en ollutkaan enää vihainen…
Jerry teki kärsimättömän eleen. Isaac oli jälleen muuttumassa optimistiksi, joka näki toisen vastoinkäymisissä vain hilpeätä valoa.
— Täytyykö minun ymmärtää, että ajat minut kadulle? kysyi Jerry alakuloisesti.
— Ei, Jerry. Sinä olet ajanut itse itsesi. Minä järjestin sinulle loistavan tulevaisuuden, mutta sinä menit naimisiin. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta kun sinä vaihdoit praktiikkasi avioliittoon, niin se meni jo vähän liian pitkälle. Siitä kärsii jo minunkin maineeni.
Jerry näytti muistelevan jotakin. Äkkiä hän huomautti:
— Sinä olet minun takaajani, ja sinun täytyy huolehtia minusta.
— Vain siinä tapauksessa, että joudut vaivaishoitoon. Sanon sinulle nyt aivan rehellisesti, ettei meillä ole enää riittävästi potilaita. Ja uutta mainosryntäystäkään ei kannata vielä järjestää.
— Mikä minut sitten perii? huoahti Jerry raskaasti.
— Voi, hyvä mies! Tämä on suurten mahdollisuuksien maa! Koeta etsiä jostakin työtä. Ja ellet saa, tule sitten takaisin.
Viimeinen lause oli tarkoitettu hyvästiksi. Mutta Jerry ei liikahtanut paikaltaan. Hän tunsi kärsivänsä sovittamatonta vääryyttä. Isaacin ymmärrys oli hänen mielestään kaiken arvostelun ulkopuolella. Isaac Rivers oli niitä ihmisiä, jotka kirjottavat kehnosti, puhuvat kohtalaisesti ja ajattelevat vain vahingossa.
— Kyllä kai saan jäädä yöksi tänne? kysyi Jerry arkaillen. -r- Miksi et mene kotiisi? vastasi Isaac.
— En voi — enää…
— No mikäpäs siinä sitten.
Isaac aikoi vielä jatkaa, mutta samassa soi puhelin ja hän riensi vastaamaan. Jerry kuunteli melkein tahtomattaan holhoojansa monologia:
— On, herra. Kyllä, herra. Elokuussa… Aivan niin… Ei ole enää. Ei, hän erosi palveluksestani tänään… Kyllä, herra Karannutko?… En ole nähnyt… Lyönyt — millä?… Vasaralla… Siis päähän?… Kyllä, herra… Ilmoitan heti, herra… Tietysti, minähän olen hänen takaajansa… Hyvää yötä, herra…
Isaac pani kuulokkeen paikalleen.
— Kysyikö joku minua? tiedusteli Jerry levottomasti.
— Kyllä. Poliisi.
— Mitä hän halusi?
— Päästä puheillesi.
— Mitä muuta! Kerro!
— Olet kuulemma lyönyt erästä tämän maan kansalaista vasaralla päähän…
— Se on totta, Isaac… Se on totta… Puolustin itseäni…
— Se on sivuseikka.
— Onko hän kuollut?
— Kuka?
— Joanin veli.
— Vai sitä miestä sinä loitkin! Ei, ei hän ole kuollut.
— Mitä sitten? Sano!
— Roskaa koko juttu! Poika on tehnyt valituksen poliisille, ja poliisi haluaa nyt tietää, minkälaista vasaraa sinä olet käyttänyt, koska uhrin päässä ei ole minkäänlaisia pahoinpitelyn merkkejä…
Jännitys laukesi, ja Jerry lyyhistyi helpotuksesta sohvan nurkkaan.
— Mutta ei siinä kaikki, jatkoi Isaac. — Poliisi haluaa tietää, minkä vuoksi olet karannut kodistasi. Minähän sanoin sinulle äsken, ettei vaimoaan saa jättää, ennen kuin on saanut eron. Ja ryhtynyt maksamaan elatusapua. Ehkä on sittenkin viisainta, että menet kotiisi yöksi.
— Kenties olet oikeassa, Isaac, vastasi Jerry synkästi. — Voinhan minä vaihteeksi vaikka kuoliakin…
Ja niin tarttui Jerry Finn matkalaukkuunsa ja lähti. Isaac saatteli häntä porraskäytävään ja esitti loppulausunnon:
— Vähän haljulta tämä tuntuu minustakin, mutta en mahda mitään. Älä kanna kaunaa. Käy tervehtimässä…
— Kiitos, Isaac. Olen pahoillani siitä, että karkotin sinulta potilaat. Toivottavasti tulet kuitenkin jotenkuten toimeen.
Päästyään kadulle Jerry tunnusteli vaistomaisesti takatas-kuaan ja totesi vasaran olemassaolon. Elämä näytti nyt muodostuvan tosikertomukseksi, jonka juoni oli itkettävän tuttu: karannut aviomies palasi kotiinsa ja päätti aloittaa kaiken alusta. Nyt kai heidän oli nukuttava käsi kädessä, jottei kumpikaan pääsisi lyömään toistaan?
Ilmassa oli jo hiven syksyistä koleutta, joten naiset saattoivat kantaa hikoilematta uusia turkiksiaan. Porttikäytävien hedelmä-ja makeiskaupustelijat olivat juuri lähteneet koteihinsa, ja var-tiopoliisit tarkkailivat, että myymälöiden ovet olivat lukitut. Katuelämän öinen ammattikunta ryhtyi parhaillaan harjoittamaan elinkeinojaan. Sieltä täältä tulvahti vastaan kuumien nakkimakkaroiden ja vastaleivottujen sämpylöiden tuoksu. Merimiehet kauppasivat sveitsiläisiä kelloja ja kiikareita, joku elähtänyt herrasmies hilpeitä postikortteja ja Buenos Airesissa painettuja aikaihmisten kuvakirjoja, joku onneton, jolla ei ollut muuta -rikkautta kuin aikaa, kauppasi suurkiitosta ja kerjäläishymyä. Puoliyön lähestyessä alkoivat elinkustannukset kohota ja rehellisyys laskea.
Muuan iloinen Magdaleena tarjoutui Jerryn seuraan, mutta jäykänhiljainen aviomies torjui tarjouksen ja suuntasi kulkunsa ovelle, johon oli kiinnitetty nimilappu 'Joan Jerry Finn'. Heidän nimensä olivat vielä rinnakkain, sulassa sovinnossa ja samalla tasolla. Pikkarainen nimilappu puhui pyhästä liitosta, jonka tunnusmerkkeinä oli pyöreät renkaat: vaimolla vasemman käden nimettömässä sormessa ja miehellä taskussa.
Sisältä kuului tavanmukainen jokakodin ääni, joka lähti radiosta. Joan kaipasi hiljaisuutta, hän avasi radion ja muuttui hiljaiseksi. Jerry mietti pitkän tovin: mennäkö vai ei? Lopulta hän oli kuin todistaja, joka ei muistanut mitään, ja avasi rohkeasti oven. Charles oli lähtenyt, sillä hänkin harjoitti elinkeinoaan pääasiassa öiseen aikaan, ja Joan oli yksin kotona. Hylätty aviovaimo ei hupmannut miehensä tuloa, sillä hän oli vaipunut kotitekoiseen kiropraktiikkaan, joka vaati suurta keskittymistä. Jerry työnsi matkalaukkunsa sohvan taakse ja astui sitten makuuhuoneen ovelle seuraamaan itsekseen opiskelevan opetuslapsensa harjoitusta. Näky oli lumoavan villi, eikä sitä olisi voinut kuvata millään kielellä. Siihen olisi tarvittu vähintään saksofoni tai hanuri. Joan makasi selällään lattialla, ainoana verhonaan pienet nylon-kaatiot, ja hieroi selkärangan nikamia pikku palloon, joka näytti olevan vanhan rautasängyn päätypylväästä irrotettu messinkinuppi. Näöttömän pieni povi liikahteli rytmilli-sesti joka kerta, kun messinkinuppi tavoitti aristavan nikaman. Ja tätä kotoista balettia myötäili onnistuneesti vähittäismaksulla ostettu radio. iFrank Sinatra vihelsi tuttua karjapaimenen melodiaa ja ryhtyi sitten laulamaan suuren öljytrustin viimeisintä mainosiskelmää 'Rakkauteni palaa kuin Texas-yhtiön öljy'. Sanat: Willy Williams. Melodia: Franz Lisztin tapaan Bob Smith. Joan hieroi nikamiaan ja hyräili Frank Sinatraa auttaen:
Sinä, sinä, sinä käpyseni
lemmenliekkihin nyt minut pistä.
Paina kuumat huules huulilleni,
laula vauhdista ja bensiinistä…
Jerry siirtyi radion viereen ja vaimensi Frank Sinatran pianissimoon. Hänen raaka ja epämusikaalinen tekonsa herätti Joanin keskiyön todellisuuteen. Nainen ponnahti jalkeille ja huudahti hätääntyneesti:
— Jerry! Mikset anna Frankin laulaa? Minä tahdon oppia tämän laulun sanat. Se on ihana laulu, Jerry. Ihaa-na…
— Pue yllesi, Joan, vastasi mies värittömästi. — Tahdon keskustella kanssasi.
Joan pani tohvelit jalkaansa ja helmet kaulaansa, laskeutui arkipäivän suorasanaiseen proosaan ja ryhtyi syytämään sanoja, joita ei olisi voinut millään keinolla punnita eikä laskea.
— Rakas, selkäni tuntuu nyt paljon paremmalta. Minä uskon nyt sinun parannuskeinoihisi, vaikka Charles sanoikin, että se on pelkkää roskaa. Charles oli muuten kovin vihainen sinulle. Hän uhkasi nitistää sinut, mutta ei sinun tarvitse pelätä. En minä usko, että hän ampuu. Minun tietääkseni hän ei ole vielä ampunut kuin kahta miestä ja kerran poliisia. Mutta siitä on jo vuosia. Jerry, rakastathan sinä minua?
— Pue yllesi, Joan, vastasi mies kuivasti ja torjui vaimonsa lähentelyt.
— Minkä tähden? Ei minulla ole vähääkään kylmä. Oi, nyt minä ymmärrän! Sinä ujostelet. Voi, kuinka suloinen sinä olet! Jerry, etkö myönnä, että minä olen kaunis? Kun selkäni tulee aivan terveeksi, ryhdyn harjoittelemaan tanssia. Minulla on lahjoja siihenkin. Mutta sitä ennen minun on hankittava silmälasit. Ne ovat nyt muodissa. Varsinkin sellaiset, joiden sangoissa on kultakoristeita. Kaikki hienot naiset käyttävät nykyään silmälaseja.
Jerry ei käsittänyt, minkä tähden hän oli palannut takaisin, ja Joanin oli perin vaikea ymmärtää, ettei mies ryhtynyt valmistamaan illallista, vaikka uusi vuorokausi oli alkanut jokin minuutti sitten. Mies istuutui synkin ilmein ja sytytti savukkeen, jonka erinomaisesta laadusta kymmenet tunnetut keuhko- ja sydänspesialistit olivat antaneet asiantuntijan lausunnon. Joan veti kevyen aamunutun harteilleen, siirtyi miehensä viereen istumaan ja puristi paljaalla polvellaan miehen polvea. Jerry tuijotti-lattiaan ja ohimennen myös vaimonsa polviin, jotka olivat kauniit kuin omenat.
— Minkä vuoksi sinä olet niin synkkä? kysyi Joan ja nostiV oikean jalan vasemman jalan polvelle. — Sinunhan pitäisi päinvastoin olla nyt onnellinen.
Jerry kohotti hieman katsettaan ja vastasi alakuloisesti:
— Minä olen nyt työtön…
— Etkö sinä parannakaan enää ihmisiä?
— En. Minulla ei ole toistaiseksi mitään työtä.
— Voi, kuinka ihanaa! Silloinhan sinä olet kaiket päivät minun kanssani. Jerry, rakas! Tällaista minä olen aina toivonut.
— Työttömyyttäkö?
— Niin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Minä luin kerran jostain lehdestä, että työttömyyttä ilmenee aina silloin, kun ihmiset joutuvat pois työstä. Täytyyhän ihmisten joskus levätäkin ja katsoa rauhassa näköradiota. Minä vihaan työtä ja sen vuoksi olenkin niin onnellinen, kun sinä voit nyt olla kotona. Nyt meidän ei enää tarvitse lähettää vaatteita pesulaitokseen eikä ottaa siivoojia. Ostamme pesukoneen ja pölynimurin, niin sinä voit pestä ja siivota. Mutta ensimmäiseksi meidän täytyy saada auto. Sinun täytyy käsittää, ettei hieno nainen voi istua rullatuoliin, kun hänet viedään sairaalaan. Jerry, sinä tiedät, että minä olen sentään lady ja tunnen elämää. Voi taivas, kuinka minä olen nyt onnellinen!
Jerry tarttui vaimonsa käsivarsiin, tuijotti häntä suoraan silmiin ja sanoi hyvin vakavasti:
— Joan, näytä kielesi ja sano aaaa…
Joan loukkaantui. Hän oli lady, joka ei sietänyt, että hänen tunteillaan pelattiin biljardia. Hän peitti polvensa ja siirtyi puolen metrin päähän miehestään. Samassa hän muisti, että heidän välillään oli joitakin selvittämättömiä asioita.
— Minkä vuoksi sinä olit illalla niin raaka? hän kysyi mieheltään. — En olisi koskaan uskonut, että sinä voisit lyödä naista. Ja vielä vasaralla.
— Kokeilin vain sinun refleksejäsi, Jerry vastasi kuivasti.
— Etkö sinä lyönytkään tosissasi minua? ihmetteli Joan, siirtyi nopeasti puolta metriä lähemmäksi ja ryhtyi jälleen käyttämään perin sanakasta kieltä:
— Minä olin sittenkin oikeassa. Charles väitti, että se oli kon-namaista raakuutta, mutta minä sanoin, että se oli vain rakkautta. Voi, kuinka on suloista, kun ihminen rakastaa ja häntä rakastetaan! Charles on hieno mies ja hyvin paljon kokenut, mutta minusta tuntuu, ettei hän vielä tunne rakkautta. Jerry! Nyt sinun täytyy suudella minua! Mutta tee se nyt oikein hienosti. Ja pitkään. Aivan niin kuin Gregory Peck tai Alan Ladd. Oi, jos kerran saisi suudella Alan Laddia!…
Jerryn ärsyttävä passiivisuus pudotti tunnelman lattialle. Häneltä puuttui vielä toistaiseksi elämäntaiteilijan hieno herkkävaistoisuus ja elokuvamiesten hiottu tekniikka. Ehkäpä hän kävi liian harvoin elokuvissa ja luki liian vähän 25 centin kirjoja? Hän ei kertakaikkisesti käsittänyt, että miehisen viehätyskyvyn ja elämänikuisen intohimon välillä oli se ero, että viehätyskyky jatkui monesti vielä loppuunpalaneen intohimon jälkeen.
Perin mehuttoman velvollisuussuudelman jälkeen hän äänsi vavahduttavan materialistisesti:
— En voi käsittää, millä me elämme.
— Sinä loukkaat minua, vastasi Joan. — Totta kai me elämme niin kuin muutkin ihmiset.
— Mutta minä olen työtön.
— Taas sinä puhut tuosta samasta asiasta. Minähän olen sanonut sinulle ainakin miljoona kertaa, että me voimme elää velaksi. Sinä et taida tietääkään, että meillä on nyt viiden kuukauden vuokrakin maksamatta?
Jerry vei kädet otsalleen ja voihkaisi:
— Ei, näin ei voi enää jatkua! Minun on saatava työtä. Mitä tahansa.
Joanin kasvot kirkastuivat. Hän otti vaistomaisesti osaa miehensä suruun ja koetti lohduttaa:
— Ehkä Charles voi auttaa sinua?
— Mahdotonta! En siedä häntä.
— Älä sano veljestäni tuolla tavalla. Hän kertoi tänä iltana, että hänellä on tekeillä suuri bisnes, johon hän tarvitsee apua. Jerry, minä keksin: sinä ryhdyt auttamaan veljeäni. Minä uskon, että teistä tulee silloin hyvät ystävät.
Jerry oli tuokion vaiti. Sitten hän kysyi haluttomasti:
— Mitä veljesi puuhaa?
— Hän sanoi auttavansa koululaisia.
— Auttavansa koululaisia? kertasi Jerry ihmeissään.
— Niin, ja myös yliopistojen opiskelijoita.
— Onko veljesi sitten ammatiltaan opettaja?
— Ei, Jerry. Sinä olet tyhmä. Kukaan kunnon mies ei ryhdy opettajaksi. Mutta Charles auttaa koululaisia muulla tavalla.
Jerry alkoi virkistyä ja koettiimeä vaimoltaan lisää tietoja.
Joan teki jälleen nykyaikaisen eleen: heitti toisen jalkansa hyvin joustavasti toisen jalan polvelle ja alkoi kertoa:
— Eurooppalaisten on hyvin vaikea ymmärtää koulunkäyntiä, koska heillä on kuulemma niin vähän kouluja. Mutta täällä on toista. Monissa valtioissa on jo koulupakkokin. Se on aivan hirveätä! Pienet lapsetkin pakotetaan kouluun. Heidän täytyy oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja pelaamaan palloa. Se käy hermoille. Minä muistan hyvin, kuinka hermostunut Charles oli silloin, kun hän kävi koulua ja kuului jalkapallojoukkueeseen. Sen vuoksi Charles haluaa nyt auttaa koululaisia.
Jerry ravisti tyhmästi päätänsä.
— En voi ymmärtää, millä lailla veljesi voi auttaa koululaisia.
— Charles hankkii heille lääkkeitä. Rauhoittavia lääkkeitä, joita valmistetaan Meksikossa. Niitä sanotaan marijuanaksi ja hasikseksi…
Jerry nousi.
— Sehän on rikollista toimintaa! hän huudahti kiihtyneesti.
— Niin sinä sanoi vastasi Joan tyynesti, mutta koululaiset ovat hyvin kiitollisia.
Jerry sulki silmänsä ja äänsi muuttuneella äänellä:
— Joan, Joan, Joan… Sinä et tiedä, mitä puhut. Etkö ymmärrä, että veljesi on vaarallinen rikollinen.
— Olethan sinäkin ollut vankilassa, Joan puolustautui. — Kun kerroin Charlesille, että sinä olet ollut useita vuosia linnassa, niin hän muuttui aivan kuin toiseksi mieheksi ja sanoi, ettei Jerry sittenkään ole niin typerä kuin ensin näyttää…
Jerry vei kädet korvilleen ja huokaisi toivottomasti. Hän epäili nyt vahvasti, että Joan oli päässyt mielisairaalasta ennen aikojaan, tai sitten hän oli niin lumoavan naiivi, ettei erottanut elokuvaa todellisuudesta.
— Minä olen vielä typerämpi kuin näytän, Jerry sanoi synkästi.
— Et minun mielestäni, lohdutteli Joan. Minä en ole huomannut mitään vikaa sinun älyssäsi. Päinvastoin: sinä olet suomalaiseksi aika viisas.
— Lopeta tuo ainainen viittailu suomalaisista. Mitä sinä tiedät Euroopasta ja eurooppalaisista?
— Luenhan minä joskus sanomalehtiä, ja niissä sanotaan, että Eurooppa on kurja ja sairas maa, jota täytyy avustaa.
Joanin sanoissa oli vahva painomusteen maku. Jerryä väsytti kuin surutonta kirkossa. Mutta hänellä ei ollut vähääkään halua astua makuuhuoneeseen ja heittäytyä pitkäkseen. Hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Hän kaipasi jonnekin etäälle, vaikka tiesikin kyllin hyvin, että etäälle oli aina liian pitkä matka. Ihmisellä oli yleensä hyvä olla siellä, missä hän ei ollut. Joanin sielunmaisemaa eivät koskaan sumentaneet syvähenkisyyden usvat. Sen vuoksi hänessä oli aina enemmän päättäväisyyttä ja itsevarmuutta kuin Jerryssä, joka tuhlasi vielä liiaksi aikaa rehellisyyteen sekä hyvän ja pahan erittelyyn.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen itseensä ja vaimoonsa kyllästynyt aviomies sanoi alakuloisesti:
— Joan, minä lähden matkalle. Menen etsimään työtä.
— Koska?
— Nyt heti.
— Kylläpä sinä olet lapsellinen.
— Niin olen. Ellen olisi ollut lapsellinen, en olisi nyt tässä. Joan pani kätensä Jerryn kaulaan ja loi mieheensä hyväilevän
katseen.
— Lähdetään yhdessä, sanoi Joan. — Minäkin kaipaan matkalle. Mennään länteen.
Jerry tunsi, kuinka Joanin käsi työntyi hänen povitaskuunsa. Mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin, sillä henkivakuutus-kirja oli matkalaukussa.
— Hyvä on, virkkoi Jerry. — Ryhdy pukemaan yllesi, niin minä käyn sillä aikaa lainaamassa tohtori Riversiltä matkarahat.
— Ei, Jerry. Lähdetään vasta aamulla. Minun täytyy odottaa vielä Charlesia. Hän lupasi tulla kahden aikaan yöllä takaisin.
Jerry säpsähti. Hänellä ei ollut mitään halua tavata miestä, jonka paksua päätä hän oli takonut illalla kuin kuparipannua. Jerry koetti keksiä uusia verukkeita päästäkseen vapauteen mahdollisimman pian. Hän tunsi vaimonsa Ja tiesi liiankin hyvin, ettei Joaniin tehonnut tavanmukainen pikkuveruke. Sen vuoksi hän sepitti äkkiä tarinan, joka istui paremmin tuohon naiselliseen maaperään.
— Joan, hän kuiskasi hiljaa. — Minulla on suunnitelma. Me varastamme auton ja lähdemme sillä matkalle.
— Ooh, kuinka jännittävää! huudahti Joan. — Jerry, minä rakastan sinua!
— Nyt on paras aika hankkia auto. Kello on puoli kaksi, ja suurin osa ihmisistä on nukkumassa. Poliisit ovat juuri tähän aikaan kahvilla.
Jerry alkoi liikehtiä ovelle ja tarttui matkalaukkuunsa.
— Älä ota matkalaukkua mukaan, huomautti Joan.
— Se on aivan välttämätön. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, kun näkevät minun kantavan jotakin. Joan, ryhdy pukeutumaan. Tulen tunnin kuluttua takaisin.
Aviovaimon silmät säihkyrvät kuin joulukuusen kynttilät. Hän katseli miestään ihailevasti, painoi pitkän suudelman hänen suulleen ja kuiskasi:
— Valitse hyvä auto…
— Otan maailman hienoimman, vastasi Jerry, hyväili pikku vampyyriään ja kiiruhti ulos.
Mutta kun Jerry oli mennyt, Joan muisti erään pikku seikan: Jerryllä ei ollut ajolupaa, eikä hän edes kyennyt ajamaan autoa… Hänellä oli erittäin heikot silmät. Näistä johtopäätöksistä huolimatta Joan ryhtyi valmistautumaan matkalle. Hän oli aina elänyt hiukan epätodellista elämää, jossa unelmien asiamiehinä toimivat elokuvatähdet ja rikosromaanien teräshermoiset sankarit. Kaikeksi onneksi hän oli liian pinnallinen ollakseen syvästi onneton.
Pukeuduttuaan huutavanpunaiseen kävelypukuun ja leveälieriseen, mustaan hattuun Joan olisi kelvannut kansikuvaksi mihin lukemistoon tahansa. Hän odotteli Jerryä ja sytytti savukkeen toisensa jälkeen. Samassa hän kuuli porraskäytävästä omituista ääntelyä ja kolinaa. Hän avasi oven eikä kyennyt pidättämään huudahdustaan:
— Charles! Charles! Kuinka sinä kehtaat?
Joanin rakas veli oli vatsallaan portaikossa ja koetti päästä porrastasanteelle.
— Oletko sinä taas juonut liikaa? moitiskeli sisar ja koetti auttaa veljeänsä jalkeille.
Mutta Charles ei pysynyt pystyssä, vaan konttasi sisälle ja vastasi raivostuneena:
— Juonut, juonut! Jospa olisinkin juonut, mutta kun olen ollut koko illan niin hemmetin raitis, että mun muotokuvanikin pitäis maalata vesiväreillä…
— Mikä sinua sitten vaivaa? hätääntyi Joan ja auttoi veljensä nojatuoliin istumaan.
— Anna tilkka viskiä, vastasi Charles ja puri hampaitaan kiukusta.
Kohtuullisen hermohuikan jälkeen hän alkoi kertoa:
— Bisnes meni tänä yönä ihan päin helvettiä. Ja kun sitten tulen tänne, niin eikös ulko-ovella tule vastaan sun miehes, tuo kirotun hyväkäs saksalainen vai mikä piru…
— Suomalainen, oikaisi Joan.
— No oli mikä hyvänsä. Mä uhkasin antaa sille helvettiä, mutta eikös se ehtinyt ennen minua. Ja nyt se iski polviini niin lujaa kuin seppä. Eikä sillä hyvä. Se kaappasi pistoolin taskustani, veti hatun silmilleni ja potkaisi mua takapuoleen. Tällaista mä en ole vielä koskaan kokenut…
Charles melkein itki kiukusta, tyhjensi lasinsa ja yritti jatkaa:
— Se on täys konna. Mutta kyllä se vielä pannaan kylmäksi. Mä vannon, että siitä päästetään ilma pois…
— Eikö hän sanonut mitään? kysyi Joan järkyttyneenä.
— Se sano vaan, että "pidä huoli sisarestasi, minä matkustan kuuhun…"
Joan otti hatun päästään ja istahti hervottomana. Hetken kuluttua hän hyrähti itkuun…”
— Mistä minä nyt saan hänen osoitteensa?…