jossa Jerry joutuu sivistyneistön pariin ja hänelle annetaan oma vuode.
Muutamia vuosia sitten Hunterin yliopistossa oli kirjallisuuden professorina Walter Erwin Peck, jonka suurena heikkoutena oli kirjoittaa runoja ja avustaa köyhiä kirjailijoita. Hän julkaisi runoelman 'Ozymandias', josta hänelle annettiin palkkioksi kymmenen dollarin seteli ja lempinimi 'Amerikan Shelley'. Walter Erwin Peck pyrki korkeuteen, aineettomaan korkeuteen, mutta vaipuikin huomaamattaan alas. Pullo pullolta. Yliopisto oli tiedonlähde, jossa janoiset oppivat juomaan. Amerikan Shelley kadotti oppituolinsa ja heräsi todellisuuteen Boweryssa. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle uuden lempinimen 'Boweryn Pommi'.
Aikana, jolloin polvihameet ja polkkatukka valloittivat maailmaa, Maxwell Bodenheim hallitsi kirjallista elämää huohottavilla runoillaan ja paljastavilla romaaneillaan. Hänelle myönnettiin suuri kirjallisuuspalkinto ja lempinimi 'Amerikan Zola'. Hänkin pyrki kartoittamattomaan korkeuteen, mutta vaipui alas. Pullo pullolta. Hän lauloi Greenwich Villagen katuojissa elämän katoamattomuudesta ja kerjäsi laupiailta ihmisiltä ryyppyä käsivarressaan keltainen nauha: 'Olen sokea'. Greenwichin taiteilija-slummista hän siirtyi Boweryn slummiin ja tutustui Boweryn Pommiin. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen 'Kirjailija'.
Mykän elokuvan suuri luonnenäyttelijä John Fitzgerald oli il-meitten mestari, jonka kasvojen vähäisinkin värähdys lausui enemmän kuin pitkä repliikki. Vuonna 1925 hänelle annettiin lempinimi 'Tuhatkasvoinen mies'. Hän pyrki korkeammalle, mutta painuikin tahtomattaan alas. Hänen käheä ja hiukan sihisevä äänensä ei sopinutkaan ääninauhalle. Alkoi luisuminen. Pullo pullolta. Hän palasi Hollywoodista kotikaupunkiinsa New Yorkiin, eksyi Greenwich Villagen taiteili j aslummiin ja siirtyi sieltä eräänä päivänä Boweryyn, jossa tutustui Pommiin ja Kirjailijaan. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen 'Käärme'.
Saksalaissyntyinen Boris Minwegen tuli kohnekymmentäviisi-vuotiaana C:n yliopiston psykologian professoriksi. Hopeanharmaan tukkansa johdosta hän sai lempinimen 'Hopeapää'. Hänen heikkoutensa oli ottaa vertauskuviksi julkisen elämän huomattavia hahmoja: kongressimiehiä, senaattoreita ja elokuvatähliä. Hänen väitteensä "Myös eläimet nauravat, koska ihminen antaa siihen jatkuvasti aihetta" herätti suurta huomiota vuonna 1949, ja hänet julistettiin mustalle listalle. Vuotta myöhemmin hän julkaisi psykologisessa aikakauskirjassa artikkelin, jossa hän polemisoi tunnettuja biologeja vastaan sanoen muun muassa: — Biologien määritelmä 'ihminen ja alemman asteen eläimet' ei ole objektiivinen, koska luokittelun on toimittanut ihminen. — Artikkelin johdosta hänet siirrettiin mustalta listalta poispotkittavien listalle. Kymmenen kuukautta sitten paljastui, että hän oli (törkeästi pettänyt vaimoaan kertomalla olevansa suuripalkkainen muurari. Moraalittoman tekonsa vuoksi hänet erotettiin heti toimestaan kasvattajaksi sopimattomana henkilönä, ja hän alkoi luisua alas askel askelelta. Alkoholilla ei ollut osuutta siihen, että hän joutui harhailemaan Boweryn slummissa, jossa sattumalta tutustui kaksikerroksisen puuröttelön kellarissa asustaviin miehiin, Pommiin, Kirjailijaan ja Käärmeeseen, jotka tarjosivat hänelle tilaisuuden viettää yönsä pitkällään. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen Bobo.
Jack London kirjoitti kerran kuvauksen Lontoon East Endistä. Jos hän olisi asunut kaksi vuotta New Yorkin Boweryssa, hän ei olisi koskaan matkustanut Lontooseen etsimään aiheita.
Bowery — maailman suurin slummi!
Laskevan auringon viimeiset säteet kuvastuivat vielä hiljaa virtaavan Harlem-joen pintaan. Ilma vaihtui äkkiä koleaksi. Vilun-arat vanhukset vetäytyivät kujien varsilta katosten suojiin. Mutta lapset jatkoivat huoletonta telmintäänsä takapihoilla ja joen rannalla. Kansallisen Nauruviikon hiljainen maininki löi hiukan häpeissään Boweryn laitaan. Joesta nousi mädäntyneiden vesikasvien, likaviemäreitten ja mudan haju. Muutamia onkimiehiä istuskeli venelaitureilla houkuttelemassa kissakaloja koukkuihin. Joku luonnolliseen köyhyyteen suistunut nuorimies istui kumoon kaadetulla pakkauslaatikolla ja tähyili virtaavaa vettä. Silloin tällöin hän kumartui muistikirjansa ylle ja koetti saada elämän juoksemaan paperia pitkin. Hän oli paennut todellisuudesta runon pettävään maailmaan.
Poliisien radioauto risteili kapeilla kujilla ja kehotti slummikortteleiden asukkaita kunnioittamaan oikeutta. Sitten se suuntasi kulkunsa River Avenuen aukiolle, jossa Kansallisen Nauruviikon Boweryn Avustuskomitea jakoi ilmaiseksi nakkimakkaroita ja sämpylöitä. Jaloa toimitusta johti iäkäs katolinen pappi, ja häntä avusti neljä nuorta nunnaa. Muuan harteikas nuorimies ei malttanut seisoa jonossa, vaan astui suoraan höyryävän mak-karakattilan ääreen ja huudahti papille:
— Hei, kaveri! Mulla on vähän kiire. Eukkoni on kuolemaisillaan.
Jonosta kuului tyytymättömiä murahduksia.
— Oletko seurakuntamme jäsen? kysyi pappi ja pisti höyryävän makkaran halkileikatun sämpylän väliin.
— En nykyään, mutta kyllä mä joskus olen ollu. Eukko on kai vieläkin.
— Osaatko Isä meidän rukouksen? tiedusteli uskonveli hartaasti.
Mies raapi partaista leukaansa ja vastasi:
— Mä olen unohtanu sen. Mutta eukko osaa sen varmasti.
Pappi ei luovuttanut vieläkään sämpylään käärittyä makkaraa, vaan sanoi isällisesti:
— Jos sanot minun perässäni Isä meidän, niin annan syötävää sinulle ja sairaalle vaimollesikin. Siis: Isä meidän…
Mies loi hölmistyneen katseen pappiin.
— Tarkoittaako se samaa kuin meidän isä?
— Kyllä…
— Mä meinaan minun ja sinun? Meidän molempien isä?
— Juuri niin. Meidän isämme.
Miehen partainen leuka vapisi ilosta. Hän silmäili jonossa seisoskelevia naapureitaan, tyynesti hymyileviä nunnia ja viimein ystävällistä pappia ja huudahti haltioituneena:
— No mutta hitto vieköön! Silloinhan me olemmekin veljeksiä!
Hän sieppasi papin kädestä sämpylän ja lähti iloisesti taivaltamaan joen rantaan, jossa ilta-aurinko sammutti parhaillaan himmeitä ja riutuvia lamppujaan.
Ilta laskeutui Boweryn ylle kuin musta vaate. Kapeilla kujilla hoipertelivat juopuneet pyrkien todellisuudesta kuvittelun ja harhan maailmaan. Jostain kuului lapsen toivoton itku ja vaimon valitus, kun alennustilastaan heräävä perheenisä ryhtyi lisäämään vaikutusvaltaansa.
Kaukana taivaalla loimottivat Radio Cityn ja Broadwayn valot.
Kirjailija sytytti tulen kamiinaan, jota kellarihuoneen äly-yh-teisö nimitti Papiksi, ja totesi, että yhtiön oli kiireesti hankittava hiiliä. Pommi ei virkkanut mitään, mutta Käärme sähähti:
— Parasta muuttaa muualle.
He asuivat talossa, jota ei omistanut kukaan. Sitä ei ollut merkitty edes Boweryn asemakaavaan. Talon omistaja oli ollut tyypillinen pommi, jonka perinnöistä ei koskaan riidellä. Hän kantoi ylpeästi lempinimeä Enkeli, kunnes siirtyi enkelten joukkoon kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen hänen talonsa joutui toisten pommien haltuun. Asukkaat tulivat ja menivät, taistelivat urhoollisesti lutikoita, torakoita ja rottia vastaan ja jättivät oman persoonallisen leimansa keittiöön ja talon päädyssä olevan käymälän seiniin.
Kellarissa oleva huone oli alkuaan rakennettu jalkinekorjaamoksi, mutta kun se oli ollut liian kylmä ja vetoinen työhuoneeksi, se vaihtui asunnoksi. Käärme löysi sen aivan kuin sattumalta vuosi sitten, ja sen jälkeen se oli antanut suojan entiselle professorille, entiselle kirjailijalle ja entiselle elokuvatäh-delle. Puolisen vuotta sitten äly-yhteisöön liittyi Boris Minwegen, joten asuntoon oli hankittava muutamia tyhjiä pakkilaatikoita entisten lisäksi.
Huone ei muistuttanut niitä sieviä keskiluokan koteja, joista julkaistiin värikuvia aikakauslehdissä. Se oli vain muuan Boweryn koti, jota lämmitettiin hiilikamiinalla. Savupiippu työntyi seinästä ulos ja hiilivarastona oli ovensuuhun raahattu tyhjä pianonkuljetuslaatikko. Asukkailla ei ollut autoa, ei jääkaappia, ei näköradiota, ei sähkösilitysrautaa eikä verotettavia tuloja. Heillä ei liioin ollut vähittäismaksutiliä Viidennen Avenuen liikkeissä eikä kullalla koristeltuja tekohampaita. He eivät lisänneet kansallistuloa eivätkä vähentäneet työttömyyttä. Kansalaisluottamuksen lisäksi he omistivat yhteisesti pitkän pöydän, hiukan vuodevaatteita ja paistinpannun, yksityisesti omat mielipiteensä, harrastuksensa ja unelmansa.
Asumuksessa oli tunnelmaa. Käärme istui omassa nurkassaan ja parsi sukkiaan, Pommi lehteili roskalaatikosta löytämäänsä aikakauskirjaa, ja Kirjailija puhalsi tulta kivihiiliin. Kamiinasta lehahti antrasiitin pistävä katku ja ohut nokipilvi. Kolme todellisuudesta paennutta ihmissielua näytti kätkeytyvän minuutensa kuoreen. Viimein Pommi katkaisi hiljaisuuden. Hän oli löytänyt aikakauslehdestä sopivan puheenaiheen ja avasi sanoille väylän:
— Tässä on mielenkiintoinen tilasto, hyvät veljet. Amerikassa valittiin viime vuonna yli seitsemäntoistatuhatta kauneuskunin-gatarta. Kuka vielä rohkenee väittää, ettei meidän suonissamme virtaisi sinistä verta?
Kirjailija hymähti yliolkaisesti, mutta Käärme sähähti:
— Se osoittaa, että maailmaa hallitsevat naiset. Vai mitä Kirjailija arvelee?
Kirjailija siirtyi kamiinan äärestä narisevaan korituoliin, pyyhki silmistään kitkerää savua ja vastasi hillityllä äänellä:
— En näe siinä mitään pahaa. Sehän vain osoittaa ihmisten kauneudenkaipuuta. Ensimmäinen vaimoni oli myös kauneus-kuningatar…
— Ja sen sinä olet salannut meiltä, huomautti Pommi.
Käärme ilmaisi ajatuksensa mimiikallaan ja jatkoi käsityötään. Eteisestä kuului samassa liikehtimistä, ja miesten katseet suuntautuivat oveen. Bobo saapui Jerryn seurassa ja toimitti asianmukaisen esittelyn.
— Jerry on äskettäin saapunut Euroopasta, huomautti psykologi ja heitti pöydälle paperipussin, joka sisälsi äly-yhtiön pyhän ehtoollisen.
Kirjailija ja Pommi ryhtyivät kiireesti tutkimaan pussin sisältöä, mutta Käärme ei liikahtanut paikaltaan. Hän loi Jerryyn epäluuloisia katseita ja kysyi hiukan ivallisesti:
— Oletko sinäkin niitä stipendiaatteja, jotka saapuvat tänne katselemaan pilvenpiirtäjiä ja ihailemaan yliopistojen juhlasaleja?
— Jerry on tullut tänne siirtolaisena, vastasi Bobo.
— Ja suoraan Boweryyn? naurahti Käärme.
— En aivan suoraan, virkahti Jerry.
— Puhut kohtalaisen hyvää englantia. Missä olet oppinut?
— Koulussa. Ja Englannissa.
— Oletko englantilainen?
— En, vaan suomalainen…
— Perhana! Minä tunsin Hollywoodissa erään suomalaisen. Marion Nixonin.
— Ja minä tutustuin kerran erääseen suomalaiseen kirjailijaan, sanoi Kirjailija. — Tapasin hänet Uudessa Englannissa. Kapakassa tietenkin. Hänen nimensä oli Konrad Lehtimäki. Mutta kun hän ei osannut tämän maan kieltä, niin meidän täytyi vain juoda.
— Minkä vuoksi juoda? kysyi Bobo.
— Se oli ainoa keino päästä samalle asteelle. Muutamilla miehillä on tapana valittaa kurjaa perhe-elämäänsä, mutta toiset juovat muutoinkin. Ihminen pyrkii aina korkeampaan olotilaan, ja jos alkoholi kykenee tarjoamaan portaat taivaaseen, niin miksi emme käyttäisi niitä?
Kirjailija loi Boboon kysyvän katseen ja kuiskasi:
— Saitko mitään? Bobo ravisti päätänsä.
— Oli huono onni. Kun panin sokean-nauhasi käsivarteeni, niin ihmiset vain hymyilivät. Tällä viikolla avunpyytäjät nauretaan kaduilta.
Bobo kaivoi taskustaan keltaisen nauhan ja ojensi sen Kirjailijalle. Tämä muuttui vaiteliaaksi, istahti pöydän ääreen ja alkoi hitaasti mutustella Bobon tuomaa leipää ja savustettua silliä, jotka psykologi oli saanut eräältä kauppiaalta pitkän esitelmän jälkeen ja antamalla pantiksi täytekynänsä. Hiukan alakuloisin ilmein istuutuivat toisetkin pöydän ääreen. Käärme loi edelleenkin hiukan karsaita katseita uuteen asukkiin ja kysyi:
— Mitä aiot ryhtyä tekemään uudessa kotimaassasi?
— En tiedä vielä, vastasi Jerry nöyrästi. — Olisi saatava jotakin työtä.
— Jerry on ammatiltaan opettaja, huomautti Bobo väliin.
— Valitan! huudahti Pommi.
Kirjailija tarkkaili Jerryn kasvoja ja hänen kohtalaisen siistiä asuaan ja sanoi:
— Maassamme on ankara puute opettajista. Tänä hetkenä tarvittaisiin sataviisikymmentätuhatta uutta opettajaa. Minä uskon, että sinulla 011 mahdollisuuksia.
Käärme ilmaisi ajatuksensa sekä ilmeillä että sanoilla:
— Erittäin suuria mahdollisuuksia.
Jerry vavahti, ja hänen kasvoilleen levisi kireä ilme.
— Älä pelästy Käärmeen sanoja, virkkoi Bobo huolettomasti ja löi Jerryä olalle. — Ei hän olisikaan käärme, ellei hänen kielensä olisi niin myrkyllinen. Tällä kertaa hän on kärtyinen sen vuoksi, että pöydässä on savustettua silliä, jota hän inhoaa. Hänen makuaistinsa reagointi ilmenee voimakkaana tunneilmaisuna.
Aistianalogisesti katsottuna hänen vastenmielisyytensä silliä kohtaan synnyttää kuvottavan tunteen…
— Illan luento alkoi jälleen! keskeytti Käärme. — Hiukan estetiikkaa, hiukan runoutta ja hiukan psykologiaa, niin kurjuus muuttuu ihanuudeksi ja helvetti taivaaksi.
— Olet oikeassa, John, sanoi Bobo. — Kyttyräselkäisellä on ruumiissaan vain kyttyröitä. Mutta onneksi kaikki ihmiset eivät ole kyttyräselkäisiä. Sinun vihasi ja katkeruutesi johtuu alemmuudentunnosta. Vihaat äänielokuvaa, joka vei sinulta leivän, ja nyt sinä vihaat leipää, jonka joku toinen on tuonut pöytään. Sinä näet ympärilläsi vain kurjuutta, ja kuitenkin sinulla on kova halu paeta sitä. Ajatuksesi muodostavat hyökkäys- ja puolustusmekanismeja, ja kuitenkin sinä voisit pelastaa itsesi pakenemalla.
— Minne?
— Mielikuvamaailmaan. Jokainen alemmuudentuntoa poteva ihminen luo itselleen uuden maailman, jossa kurjuus on ihanuutta ja helvetti taivasta.
— Olet oikeassa, Bobo, sanoi Kirjailija. — Olen aina ollut sitä mieltä, että kaunis harha on parempi kuin julma todellisuus. Hnelmoitsijat ovat aina tasa-arvoisia.
Käärme naurahti värisyttävän kolkosti:
— Tasa-arvoisuutta on vain hautuumaalla, kuolleitten kotimaassa eli luutarhassa, niin kuin runoilijat sanovat. Minä olen elänyt viisikymmentäkuusi vuotta enkä ole vielä koskaan nähnyt tasa-arvoisuutta elävien joukossa. Roskaa koko ajatus!
Entinen elokuvatähti ilmaisi tunteensa varmuuden vuoksi vielä ilmeilläänkin. Sitten hän tähtäsi Jerryyn kiinnitarttuvan katseen, mutta uusi tulokas oli vaiti. Psykologi jatkoi erittely- j.a jaoittelu-prosessiaan:
— Kuulehan, John. Me tiedämme, että sinä olet katkera kaikelle ja kaikille, koska äänielokuva lopetti sinulta niin kuin John Gilbertiltäkin hyvän toimeentulon. Sinun täytyykin olla katkera, koska kuulut tyyppiopin mukaan katkerasti asennoituvaan tyyppiin. Opettajani Jung sanoisi heti, että sinä olet intro-vertoitunut tyyppi, joka ei koskaan mukaudu oleviin oloihin, vaan varustautuu aina hyökkäämään ulkomaailmaa vastaan. Jos minä sanon, että tällä viikolla on kaikkien amerikkalaisten hy-myiltävä, niin sinä otat heti vastustavan kannan ja ryhdyt puhumaan halveksivasti yleisestä mielipiteestä ja laumahengestä. Jos Bing Crosby sattuisi huomenna kuolemaan ja Amerikassa julistettaisiin maansuru, niin sinä olisit varmasti ensimmäinen ihminen, joka naurahtaisi iloisesti: — Taas lopetti naukumisensa yksi Hollywoodin kollikissa!
Pommi ja Kirjailija hyrähtivät nauruun, mutta Käärme puri hampaansa yhteen. Hänen silmiensä tienoilla kutistui iho tuhansiin pikku ryppyihin, ja hän koetti tehdä vastahyökkäyksen:
— En ole lukenut päivääkään psykologiaa. Pelkään kirjoja, koska tuhannet ihmiset ovat lukeneet itsensä tyhmiksi. Ainoa kirja, jota mielelläni katselisin, on pankkikirja, mutta sellaista teosta en ole omistanut yhteentoista vuoteen. Vaikka en tunnekaan kirjojen viisautta, uskallan kuitenkin väittää, että Kansallinen Nauruviikko on maamme kauppakamarien ja liikelaitosten ovela mainostemppu, jolla kynitään rahat köyhiltä ja kevennetään rikkaitten pankkitilejä. Minulla ei ole mitään syytä nauraa. Jos taas joku laulajapoika siirtyy nurmikon alle, niin ei maksa vaivaa vuodattaa kyyneliä, sillä hetken kuluttua tanssii hautakummulla pari miljoonaa samanlaista laulajapoikaa. On aivan turhaa, että koetat tupata minut jonkin tyyppiputken sisään. Olen vain tavallinen, työtön näyttelijä, joka koettaa kiertää elämänsä vaikeudet korkkiruuvilla ja tarttuu pulloon kuin mato haaskan luuhun. Te kaikki kolme — tätä uutta toveriamme en vielä tunne — olette sokeita, umpisokeita. Te ette näe omaa alennustilaanne, vaan elätte mielikuvituksen kuutamossa. Te olette narreja, Boweryn suurimpia narreja! Teillä ei ole hiventäkään itsekunnioitusta!
— Riittää, John! huudahti Pommi. — Meillä ei ole mitään halua riidellä sinun kanssasi. Sinä näet kaikkialla vain vihollisia, vihattavia ja kurjia vihollisia. Sinun pitäisi tietää, että viholli-siakin on rakastettava, koska he kertovat heikkoutesi — rehelli-semmin kuin ystävät.
Pommi nousi pöydästä ja loi Kirjailijaan merkitsevän katseen.
— Lähden Maxwellin kanssa Radio Cityyn, hän sanoi tyynesti. — Edessä on pitkä yö, eikä meillä ole minkäänlaista nuottiavainta.
Kirjailija Maxwell Bodenheim veti taskustaan sokeannauhan, ja Pommi sitoi sen runoilijan käsivarteen. Sitten Kirjailija pani silmiensä verhoksi tummat sokeanlasit, otti käteensä valkoiseksi maalatun sokeansauvan ja lähti Pommin tukemana ulos. Kun ovi oli sulkeutunut, Käärme äänsi katkerasti:
— Bobo, olisiko minun nytkin hymyiltävä? Kirjailija ja entinen kirjallisuuden professori lähtevät Radio Cityyn kerjäämään. Jumalauta!
— Älä pane jumalasi päähän lautaa, vastasi Bobo rauhallisesti. — Psykologisesti katsoen tässä ei ole mitään erikoista. Kirjailija ja Pommi seuraavat vain tiettyä viettiään. He eivät ajattele niinkään paljon juopumuksen tarkoitusta ja seurauksia kuin sitä mielihyvän hetkellistä elämystä, jonka alkoholi nauttijalleen tarjoaa.
— Hieno selitys viinanhimolle! huudahti Käärme. — Sanon teille, pojat, että mieluummin varastan kuin kerjään.
— Jonakin päivänä joudut kiikkiin, vastasi Bobo. — Sinua varjostetaan jo.
Käärme ei vastannut mitään. Hän puki verkkaisesti takin ylleen, painoi hattukulun päähänsä ja alkoi tehdä lähtöä.
— Menen tapaamaan erästä tuttavaani, hän sanoi ylimalkaisesti. — Hän vapautui viime viikolla Sing Singistä…
Jerry jäi Bobon kanssa kahden kesken. Hän loi kaavamaisen yleissilmäyksen huoneeseen ja tunsi puistatusta.
— John Fitzgerald on hyvin hieno tyyppi, virkkoi Bobo hetken kuluttua. — Ensi näkemältä hän vaikuttaa riitaiselta kverulan-tilta, mutta pohjimmaltaan hän on hyvä ihminen. Sisäinen epävarmuus tekee hänet aggressiiviseksi.
— Eikö hänellä ole mahdollisuuksia saada mitään työtä? kysyi Jerry.
— Kenties, mutta hän ei halua muuta kuin oman alansa työtä. Hänen mielestään lyhyt rooli on parempi kuin pitkä leipä. Hän ei käsitä, että aivotyön ja lihastyön päämäärä on aivan sama: mukautuminen ulkomaailmaan. Mutta ei hän ole ainoa tämän tyypin edustaja. Greenwich Villagen taiteilijaslummissa on tuhansia taiteilijoita, jotka elävät samanlaisessa ristiriitaisuudessa. Yksi toisensa jälkeen he siirtyvät sitten Boweryyn, jossa heistä tulee pommeja ja hoboja. Ihmisen luisuminen tapahtuu asteittain.
Jerry katsahti vaivihkaa toverinsa kasvoja. Luisuminen tapahtui totisesti asteittain. Professori Mimvegen ei huomannut, että hänkin oli jo luisunut. Alaspäin oli sittenkin vain yksi askel — pitkä, loiva askel. Jerry ikävöi takaisin Brooklyniin. Hän teki hiljaisen päätöksen: — Ellen onnistu huomenna saamaan työtä, palaan takaisin vaimoni luokse…
Eteisestä kuului askelten ääniä, ovi aukeni hitaasti, ja sisään ilmestyi keski-ikäinen herrasmies, jolla oli kolmionmuotoiset kasvot ja hoikat pianistin kädet. Hän pyysi anteeksi tungettele-vuuttaan ja jatkoi luistavasti:
— Tehän olette tämän talon vakituisia asukkaita, vai mitä, herrat? Nimeni on Harris Klein. Te varmaankin tunnette minut? Kaikki Boweryn asukkaat tuntevat minut. Tiedätte myös, mistä on kysymys, vai mitä, herrat?
— Valitettavasti emme tiedä, vastasi Bobo. — Jos tarkoituksenne on saada meiltä yösija, niin erehdytte…
— Ei sinne päinkään, hyvä herra. Minulla on oma asunto. Mutta minä tarvitsen teidän apuanne, ääntänne toisin sanoen.
— Te puhutte virheetöntä kieltä, vastasi Bobo, mutta sittenkään en käsitä, mitä tarkoitatte.
Mies astui lähemmäksi talon asukkeja, ja hänen kasvonsa loistivat avomielisyyttä ja suurta optimismia.
— Suokaa anteeksi, herrat! Olin tosiaan siinä uskossa, että te tunnette minut. Tehän tiedätte, että henkilöt valitaan yhteiskunnallisiin virkoihin yleisillä vaaleilla. Se on kansanvaltaa, eikö olekin herrat? Jos olette kuunnelleet radiota — anteeksi, teillä ei näköjään olekaan radiota! — tai lukeneet sanomalehtiä tai sil-mäilleet suuria mainosjulisteita, olette varmasti huomanneet nimeni. Olen ehdokkaana, nähkääs. Maineeni on tahraton, ja lupaan tehdä parhaani yhteiskunnan hyväksi. Voitte siis ilman muuta antaa minulle äänenne.
— Pyrittekö te kongressiin vai senaattiin? tiedusteli Bobo.
— En vielä tässä vaiheessa, hyvä herra. Mutta ehkä myöhemmin.
— Mihin virkaan te sitten pyritte?
— Ooh, hyvä herra, ettekö te tosiaan tiedä, mistä on kysymys? Boweryn kolmannessa piirissä on kansakoulun talonmiehen paikka avoinna, ja vaali toimitetaan ylihuomenna. Olen demo-kraattipuolueen edustaja, ja maineeni on tosiaan tahraton, kuten jo äsken sanoin. Jos äänestätte minua, lupaan pitää koulun ympäristön puhtaana enkä anna oppilaiden tupakoida koulun käytävissä. Vastaehdokkaana on republikaanien Herbert C. Bromley. En puhu mielelläni pahaa vastustajistani, mutta sen verran rohkenen kuitenkin sanoa, että Mr. Bromley on huonossa maineessa, vaikka onkin yliopiston entinen professori.
— Professori Bromley, toisti Bobo hitaasti. — Muistan kuulleeni hänen nimensä aikaisemminkin.
— Totta kai te olette sen kuullut. Hänethän erotettiin valtion ilmatieteellisestä laitoksesta puoli vuotta sitten. Hän otti lahjuksia, suuria lahjuksia. Ja nyt hän pyrkii julkiseen toimeen.
— Kuinka säätieteilijä voi ottaa lahjuksia? kysyi Jerry vuorostaan.
Mr. Klein levitti kätensä ja huudahti:
— Kaikissa viroissa voi ottaa lahjuksia. Sehän on aivan yleistä. Mutta professori Bromley meni liian pitkälle. Viime toukokuussa hän ilmoitti kahtena päivänä peräkkäin, että on tulossa ankarat rankkasateet, oikea vedenpaisumus, ja että sateista säätä kestää yhtäjaksoisesti kolme viikkoa. Mutta kuinka kävi? Päinvastoin! New York sai neljä viikkoa kestävän hellekauden, ja kuivuus oli niin ankara, että New Yorkissa ryhdyttiin säännöstelemään veden käyttöä. Ei ollut ihme, että professori Bromley erotettiin virastaan ja tuomittiin sakkoihin.
Bobo ravisteli päätänsä.
— Mr. Klein. En käsitä vieläkään, mitä tekemistä New Yorkin hellekaudella on professori Bromleyn lahjusten kanssa?
Mr. Klein naurahti myötätuntoisesti ja vastasi:
— Seikka on seuraava, hyvät herrat. Sateenvarjo- ja kumijal-kinetehtaiden varastot olivat pullollaan valmiita tuotteita. Viimein ne kääntyivät professori Bromleyn puoleen ja pyysivät häntä ennustamaan pitkää sadekautta. Vaikka professori Bromley tiesi varsin hyvin, että edessä oli pitkäaikainen pouta, hän ennusti sadetta. Liikemiehet käyttivät hyväkseen hänen ennustustaan, ja puolessa päivässä New Yorkissa myytiin kaikki sateensuojat, sadetakit ja kumijalkineet loppuun. Ihmisiä siis petettiin, ja tästä petoksesta tehtaat ja liikkeet maksoivat professori Bromleylle kymmenentuhatta dollaria. Ajatelkaa, hyvät herrat, kymmenentuhatta dollaria puhdasta rahaa! Ja nyt tämä moraaliton tiedemies pyrkii Boweryn kolmannen piirin kansakouluun talonmieheksi. Mutta hän ei pääse! Ei missään tapauksessa. Jos nimittäin kaikki Boweryn asukkaat antavat vaaleissa minulle äänensä.
Mr. Klein piti lyhyen hengähdystauon ja teki sitten yhteenvedon:
— Hyvät herrat! Älkää lyökö laimin äänioikeuttanne. Taistelkaa kansanvallan puolesta ja antakaa äänenne minulle. Ja kertokaa samalla kaikille tuttavillenne ja ystävillenne, että Harris Klein on ainoa sopiva mies kolmannen piirin kansakoulun talonmieheksi. Ja tässä, hyvät herrat! Tässä on pari pientä lentolehtistä, joissa selostetaan pätevyyttäni. Olen kustantanut ne itse. Lukekaa ja tutkikaa, niin te havaitsette heti, että demokraatti-puolueella on kaikki mahdollisuudet voittaa. Kiitoksia, hyvät herrat! Jos haluatte tehdä joitakin kysymyksiä, olen valmis vastaamaan.
Bobo ravisti kieltävästi päätänsä.
— Meillä ei ole mitään kysyttävää, Mr. Klein. Tai odottakaa-han. Mikä te olette ammatiltanne?
— Ennen vai nykyisin?
— Sekä että.
— Olen entinen kauppamatkustaja» mutta nykyisin olen naimisissa.
— Hyvä on, herra Klein. Toivotamme teille onnea ja menestystä.
— Tuhannet kiitokset, hyvät herrat! Voitte luottaa minuun.
Kiitoksia, kiitoksia…
Mr. Klein poistui selkä edellä huoneesta ja huudahti vielä
ovelta:
— Siis ylihuomenna, hyvät herrat! Antakaa äänenne ratkaista. Oven sulkeuduttua Bobo huoahti vapautuneesti:
— Oli onni, ettei Käärme ollut kotona. Hän tulee aina huonovointiseksi kuullessaan sanan 'kansanvalta'.
New Yorkin sydämeen huolimattomasti paiskattu Bowery uinui keskiyön kainalossa. Kapeilla kaduilla ja kujilla vaelsi muutamia iloisia Magdaleenoja perin raskain askelin ja ilottomin kasvoin. Jostain loitolta kantautui ratsupoliisin hevosen kavioitten kumu. Yö astui eteenpäin ontuen ja läähättäen.
Jerryn uni oli levotonta ja katkonaista. Hän nukkui psykologin vieressä lattialle levitetyllä vuodepatjalla ja antoi mielettömien ajatusten laukata suhteettomien unikuvien pariin. Hänen untensa näkökentässä oli vain pieni keskus: Joanin kasvot. Kaikki äärialueet häipyivät epämääräiseen sumuun. Vähän väliä hän heräsi säpsähtäen ja huudahti jonkin käsittämättömän, sanan. Mutta Bobo nukkui rauhallisesti. Hänen tasapainoista sielunmaisemaansa eivät häirinneet skitsofrenian sekavat unihallusinaa-tiot! Hän oli yhtä onnellinen Boweryn slummissa kuin sievässä professorinkodissa. Hän oli mukautunut ympäristöönsä ja näki kaikessa suhteelliset valo- ja varjopuolet. Kun nukkui lattialla, ei tarvinnut koskaan pelätä, että putoaa vuoteelta. Kymmenen kuukautta hän oli nukkunut vaatteet yllä ja ilman peitettä, jokin nuhraantunut teos pään alla ja tyytyväinen ilme kasvoillaan, loitolla fyysisestä ärsytyskynnyksestä ja aistimusten piikkilan-
kaesteistä.
Aamuyöllä Jerry ja Bobo heräsivät äänekkäisiin huutoihin. Kirjailija ja Pommi saapuivat yhteisasuntolaan tavanmukaisessa kierteessä. Onni oli potkaissut heitä molemmin jaloin. Muuan juopunut herrasmies oli työntänyt Kirjailijan ojennettuun hattuun kymmenen dollarin setelin. Pommi lähti kiireesti taluttamaan 'sokeaa' toveriansa kapakkaan ostamaan aineettomuuden tikapuut. Hyväsydämisinä ihmisinä he muistivat myös ystäviään ja toivat tullessaan pullotettua taivaantunnelmaa.
Jerryllä ei ollut vähäisintäkään halua nousta vuoteelta aamuyön turnajaisiin, mutta uutena tulokkaana hän ei voinut liioin ryhtyä vastustamaan äly-yhtiön sääntöjä. Hän joi ja juopui ja unohti kurjuutensa. Kirjailijan puhe sammalsi aivan kuin joku olisi istunut hänen kielellään. Hän tunsi jälleen suuruutensa ja hengenhiiren rajoittamattoman vaikutusvallan. Pommin harras pvyntö sai hänet kaivamaan taskustaan tukun nuhraantuneita papereita, joihin inspiraatio oli ajanut kirjainkoukeroita.
— Tosiaan, Maxwell! Lue meille jokin runosi, kehotti Bobokin. Vapisevat ja pesemättömät sormet selailivat papereita, ja verestävät silmät tapailivat sanoja.
— Tässä on pikku mietelmä, joka ei kelvannut Henry Lucen lehdelle, sanoi Kirjailija hiukan katkerasti. — Se oli kuulemma liian hämärä…
Kaikki vaikenivat. Maxwell Bodenheim, Boweryn suuri laulaja ja Amerikan Zola, suoristi rypistynyttä paperiliuskaa ja alkoi lukea kiitolliselle kuulijakunnalleen riutuvan hengen viime tuotetta:
— Vuoret ovat matalat taivaan silmälle,
vuoret ovat korkeat ihmisen silmälle.
Vuorten huiput kohtaavat toisensa
tasa-arvoisuuden suurella tasangolla.
Joki vaeltaa hitaasti, hitaasti.
Loppumaton on sen ruskeanmutainen virta.
Joki pyrkii etäälle, puhtauteen
niin kuin pilvi, jolla on ihmisen hahmo -
ihmisen, joka on kadottanut kaiken
paitsi unelmat, kuolemattomat unelmat…
Kirjailijan ääni sortui, ja hän hyrähti äänekkääseen nyyhkyyn. Hän rutisti paperin, nousi huojuen ja heitti runonsa kamiinaan.
— Max-well! huudahti Pommi. — Miksi poltat sen?
Kirjailija naurahti katkerasti:
— Se lämmittää enemmän meidän kamiinaamme kuin miljonääri Henry Lucen lehtiä. Tämän jälkeen en enää kirjoita riviäkään, en riviäkään. Bobo, täytähän lasini! Olen mennyttä miestä. Runoilijana.
Kirjailija tyhjensi lasinsa ja heittäytyi sitten narisevaan rau-tasänkyyn pitkäkseen. Hetken kuluttua hän nukahti ja alkoi kuorsata suu ammollaan. Pommi astui kirjailijan vuoteen ääreen, nosti tämän hiuksista torakan ja heitti sen kamiinaan.
Aamun sarastaessa miehet huomasivat, että Käärmeen vuode oli tyhjänä. Pommi oli levoton, mutta psykologi koetti aina löytää valoisan ratkaisun:
— Käärmeellä on suuri tuttavapiiri. Ei hänellä ole mitään hätää.
Aamupäivällä miehet saivat kuitenkin tietää, että entinen näyttelijä John Fitzgerald oli vangittu yöllä. Hän oli yrittänyt murtautua erääseen 43. kadun varrella olevaan ruokatavarakauppaan ja joutunut heti pidätetyksi. Lyhyessä sanomalehtiuutisessa mainittiin, että mykän elokuvan aikainen 'tuhatkasvoinen mies' oli viime vuosina elänyt suuressa puutteessa Boweryn huonomaineisessa slummikorttelissa. Uutinen synnytti pitkän ja painostavan hiljaisuuden. Viimein Bobo sanoi alakuloisesti:
— Hän oli liian ylpeä. Hän ei halunnut kerjätä eikä tehdä työtä.
— Jerry saa nyt ottaa hänen vuoteensa, vastasi Kirjailija ja hieroi kohmeloisia ohimoitaan. — On hyvä, että ihmisellä on vakituinen asunto. Se lisää sosiaalista turvallisuudentunnetta ja rakkautta yhteiskuntaa kohtaan.
Jerry kiitti suuresta huomaavaisuudesta ja luottamuksesta, vaikka päättikin hengessään: näin ei voi jatkua.
Puolen päivän tienoissa Bobo ja Jerry lähtivät etsimään äly-yhtiölle syötävää. Jerry ehdotti, että he menisivät Joen kahvilaan, jossa hänellä oli mahdollisuus saada haukattavaa — kiropraktiikan avulla. Mutta Bobo vastusti ehdotusta:
— Sinne on liian pitkä matka. Mennään mieluummin Keitaaseen, jossa on parempi valikoima…