Elettiin lokakuun loppupuolta, ankaraa henkisen taistelun aikaa. Maan päämiehen vaalit lähestyivät. Puutarhurit saivat jälleen markkinoille pilaantuneet tomaatit ja kanafarmarit vanhat pesämunatkin.
Äly-yhtiön osakasmäärä oli vähentynyt kolmeen, sillä Maxwell Bodenheim oli muuttanut takaisin vaimonsa luokse taiteilija-slummiin, jossa muuan kirjallisuuden agentti lupasi maksaa hänelle kolme viskiryyppyä jokaisesta runosta. Käärme ei palannut takaisin. Hän joutui kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön törkeästä murtoyrityksestä ja oikeuden halveksimisesta. Suurvala-miehistö havaitsi yksimielisesti, että hän oli paatunut rikollinen, joka oli omiaan turmelemaan ympäristönsä anarkistisilla ajatuksillaan ja hirvittävillä ilmeillään. Kuultuaan tuomionsa Käärme lausui kohteliaasti:
— Suurenmoista, hyvät herrat! Tällaista eläkettä eivät saakaan kaikki entiset näyttelijät!
Käärmeen asunnonmuutto vaikutti järkyttävästi Pommiin, ja hän oli onneton sen vuoksi, että kaikki ihmiset eivät olleet onnettomia. Myös Bobo oli muutaman päivän hiukan alakuloinen, mutta Jerry ei löytänyt mitään syytä suruun. Hänen mielestään oli aivan oikein, että rikolliset olivat turvasäilössä ja asetehtailijat diplomaatteina.
Jerry kävi säännöllisesti kerran päivässä työnvälitystoimistossa ja Keitaassa. Uutta siirtolaista kehotettiin matkustamaan pohjoisiin keskivaltioihin, joissa työmahdollisuudet olivat paremmat ja talvi kylmempi. Hänen ulkoasunsa oli viime kuukauden aikana huomattavasti muuttunut: kukaan ei enää yrittänyt kerjätä häneltä. Hän oli laihtunut ja kalvennut, ja hänen kasvonsa muistuttivat työttömän ajatusta: ne olivat harmaat ja yhtä toivottomat. Useita kertoja hän oli horjahtanut niin lähelle epätoivoa, että oli ollut vähällä palata vaimonsa luokse, mutta muuan käsittämätön voima esti hänet lähtemästä Manhattanilta Brooklyniin. Koruttomasti sanottuna: hänellä ei ollut kymmentä senttiä rahaa, jotta olisi päässyt junaan. Hän oli väsynyt seuraansa, joka muistutti virran vettä: se oli jatkuvasti juoksussa eikä kuitenkaan lämmennyt. Pommi olisi ollut aikoja sitten täysin kypsä alkoholistihuoltolaan, sillä hänen sielunrakennelmansa oli luhis-tumistilassa, ja Bobon loppumattomat esitelmät väsyttivät.
Marraskuun alussa alkoivat näköalat kirkastua. Kansallinen vaalitoiminta sai kaikki yhteiskuntaluokat hereille. Kohojen kuningas oli saanut jokin viikko sitten taivaallisen kutsun, ja hänen tilalleen oli saatava kiireesti uusi. Chicagosta saapui tieto, että maankiertäjäin kuningas valitaan tulevan joulukuun puolivälissä jostakin Chicagon slummista. Detroit, Boston, New York, Baltimoore, Minneapolis ja Kansas City esittivät ankaran vastalauseen, koska niillä oli omat ehdokkaansa. Sen vuoksi jokaisesta keskuspaikasta kutsuttiin edustajat Chicagoon. Boweryn hobojen edustajaksi valittiin entinen psykologian professori Boris Minwegen, joka valtuutettiin myös edustajaksi kruunajaisiin. Bobo ryhtyi heti matkavalmisteluihin: hän kävi antikvariaatista kerjäämässä matkalukemista.
— Minkä vuoksi lähdet matkalle näin paljon aikaisemmin? tiedusteli Jerry. — Kruunajaisiinhan on vielä puolitoista kuukautta.
— Ne ovat Chicagossa.
— Eihän sinne ole jkuin vuorokauden junamatka. Bobo hymyili sydämellisesti.
— Meikäläinen ei voi matkustaa junalla. Taloudellisista syistä, näetkös. Sitä paitsi hobojen ammattijärjestö ei hyväksyisi sellaista matkustustapaa. Paitsi silloin, kun pystyy matkustamaan pommilla.
Jerryn aivoissa välähti oivallinen ajatus. Hän tarjoutui Bobon matkatoveriksi. Hän halusi päästä keskilänteen, preerialle, jossa kesällä aaltoilivat maissivainiot ja talvella vyöryivät lumimassat, jossa farmarit valittivat vuoroin poutaa, vuoroin Mississipin tulvia — preerialle, jossa ihmiset elivät maan antimista ja valtion tukipalkkioista. Chicagosta oli enää kuutisensataa mailia Mississipin rannalle.
Pommi koetti estellä Jerryä kuvaillen matkan hirvittävää pituutta ja vaivalloisuutta.
— Käväisin kerran Detroitissa, ja matka kesti puolitoista vuotta, sanoi entinen kirjallisuuden professori. — Kerran olin nääntyä janoon: en saanut kolmeen päivään ryyppyäkään. Näin kangastuksia ja nälkää. Kim pääsin takaisin Boweryyn, päätin pyhästi, etten koskaan lähde New Yorkin ulkopuolelle.
— Jerryn on nähtävä maailmaa, huomautti Bobo. — Jos lähdemme nyt matkaan, olemme joulukuun alkupäivinä Chicagossa.
Ja niin tapahtui, että maailmankansalainen Jerry Finn liittyi professori Boris Minwegenin matkatoveriksi. Hänestä tuli maantien koululainen, jolla oli vain keuhkot matkaeväänä. Hän astui toiveikkaasti maailman suurimpaan kouluun, jonka avarassa luokkahuoneessa oli yli kuusisataatuhatta opetuslasta, ikuista vaeltajaa, joita opasti levottomuus ja rohkaisi sammumaton vaellusvietti.
Pommi ei jäänyt yksin, sillä Jerryn ja Bobon lähdettyä matkalle pommien asuntolaan ilmestyi heti kaksi uutta asukkia. Toinen oli italialainen viulisti, joka soitti nykyään huuliharppua, toinen taas oli synnynnäinen pommi, sillä hän ei ollut koskaan tehnyt mitään. He olivat joka tapauksessa luku- ja kirjoitustaitoisia ja lupautuivat palvelemaan Pommia, joka oli nyt itseoikeutettu tuvanvanhin. Ensimmäisen päivän iltana uudet asukkaat toivat yhteisasuntolaan viidenkymmenen paunan laatikon kivihiiltä, kuusi kannua olutta ja vähittäismaksulla ostetun näkö-radion. Tapaus oli niin poikkeuksellinen, eitä Pommi puhkesi tavanomaiseen humalaisenitkuun. Tulevaisuus näytti nyt paljon valoisammalta. Oli sittenkin onni, että Kirjailija, Bobo ja Jerry muuttivat muualle. Oppineista herroista ei ollut mihinkään: he olivat liian sivistyneitä kerjäämään ja liian rehellisiä varastamaan.
Jos maankiertäjällä on terveet peukalot, hän voi säästää jalkojaan. Amerikan halvin matkustustapa on peukalokyyti. Sen vuoksi kaikki ne, joiden peukalo ei ole keskellä kämmentä, turvautuvat tähän joustavaan matkailumuotoon. Se auttoi myös Jerryä ja Boboa niin paljon, että he pääsivät kolmessa päivässä New Yorkin valtiosta Pennsylvaniaan. Sitten heidät tipautettiin tien poskeen, ja heille toivotettiin onnellista jatkoa.
Marraskuun kelmeähkö aurinko sulatteli pakkashuurua puista ja pensaista. Maissivainioiden kellertävä sänki hehkui kuin messinki. Tien varrella raakuivat korpit, lintumaailman musiikkiarvostelijat, ja korjasivat yön runsasta satoa: yliajettuja piikkisikoja ja jäniksiä.
Matkamiehet havaitsivat, että heidät oli jätetty syrjätielle, sillä he eivät nähneet yhtään mainostaulua. He olivat lähteneet ennen auringon nousua matkalle pikku kauppalasta, jossa olivat viettäneet yönsä jossakin autovajassa, ja auringon suunnasta päätellen kello oli nyt kymmenen paikkeilla. Puolisen tuntia taival-lettuaan he tulivat valtatielle, jota reunustivat jättimäiset mainostaulut: olutta, partavaahdoketta, bensiiniä, puuteria ja sy-tytystulppia. Tuntui turvalliselta kulkea mainoskujanteessa, joka johti kylän keskustaan. Erään liiketaloksi tarkoitetun rakennuksen päädyssä oli suuri juliste: 'Haluatteko ansaita rahaa helposti?'.
Bobo ja Jerry halusivat, sillä he ikävöivät aamiaista ja muistelivat kaiholla Keitaan runsaita peltipönttöjä. Reippain ja toiveikkain mielin he työntyivät pieneen toimistohuoneeseen, jonka seinät oli koristettu vaalimainoksilla. Tilapäisen konttoripöydän takana istui kaksi keski-ikäistä miestä tuprutellen sikariaan. He vastasivat hiukan kuivahkosti maankiertäjäin tervehdykseen, jossa oli hiven arkuutta ja hämmästystä.
— Miten voimme palvella teitä? tiedusteli toinen sikarimies ja nosti jalkansa pöydälle.
— Olisimme valmiit ansaitsemaan rahaa, vastasi Bobo. Mies tarttui kynään ja paperiin ja alkoi kysellä:
— Nimi?
— Boris Mimvegen.
— Ammatti?
— Yliopiston professori.
Kuulustelija heitti kynän pöydälle ja katsahti toveriinsa. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Kuulustelija teki nyt Jerrylle samat kysymykset, ja saatuaan vastaukset hän nousi, pureskeli hetkisen sikariaan ja kysyi yllättäen:
— Oletteko te molemmat puolueemme jäseniä?
— Totta kai, vastasi Bobo joustavasti.
— Hyvä on. Voitteko ryhtyä toimeen heti?
— Minkälaiseen toimeen? tiedusteli Bobo.
— Hyvin yksinkertaiseen, mutta kauaskantoiseen. Sikarimies otti seinustalta kaksiosaisen mainosjulisteen, pujotti sen näppärästi Boboii hartioille ja virkahti tyytyväisenä:
— Kas noin!
Saman tien hän valjasti myös Jerryn, joten tämänkin etu- ja selkäpuolta suojasi nyt puolisääreen ulottuva pahvikilpi, johon oli jalanmittaism kirjaimin tekstattu lause 'Otto Roth seriffiksi!'
Maankiertäjät eivät ehtineet edes hämmästellä, kun sikarimies jo alkoi saatella heitä ovelle ja antoi samalla toimintaohjeita:
— Kello on nyt yksitoista. Jos te lähdette heti matkaan, olette yhden tienoissa New Parisissa. Siellä te kiertelette pääkaduilla pari tuntia ja palaatte sitten takaisin, joten aikaa kertyy yhteensä kuusi tuntia. Maksamme dollarin tunnilta, mutta jos haluatte lah-. joittaa palkkionne puolueen vaalirahastoon, annamme teille vastalahjaksi pienen rintamerkin.
— Hyvät herrat, vastasi Bobo kohteliaasti. — Olemme täydellisesti yhtä mieltä kanssanne: tehtävämme on yksinkertainen, mutta samalla kauaskantoinen. Tiedemiehinä meidän täytyy kuitenkin ottaa huomioon tehtävän psykologinen puoli. Kysymyshän on nyt tietystä refleksiliikkeestä. Jo entinen opettajani, professori John B. Watson, behaviorismin luoja, hylkäsi kaikki vanhat tutkimustavat, sillä emmehän me voi millään osoittaa objektiivisesti tietoisuuden olemassaoloa eikä tietoisuus siis liioin voi olla psykologian tutkimuskohde. Toiseksi introspektio on tutkimusmenetelmänä aivan turha ja arvoton, koska se on aina täysin subjektiivinen. Me haluamme ottaa tutkimuskohteeksemme objektiivisesti havaittavat, elolliset ilmiöt, ihmiset, heidän ulkonaiset käyttäytymisensä, eleensä, tietoiset ja tahattomat refleksit ja ilmaisut.
— Hyvä herra, minä en ymmärrä, mitä te puhutte, huudahti sikarimies.
— Suokaa anteeksi, sanoi Bobo lievästi kumartaen. — Minä tarkoitin vain sitä, että kun tehtävämme on psykologisesti erittäin merkittävä, niin meidän olisi saatava jonkinlainen pieni tunnustus. Joko dollari tai kaksi. Kun me kannamme näitä julisteita, meidän toimintamme on refleksien kytkeytymistä tiettyihin ulkonaisiin ärsykkeihin. Esimerkiksi tämä nuora, jonka varassa nämä suurenmoiset taulut riippuvat, hiertää olkapääni araksi, jolloin psykologinen tutkimuskenttä muuttuu tavallaan fysiologiseksi…
— En minä ymmärrä vieläkään! huudahti sikarimies hiukan kiusaantuneena.
Jerry pyysi arkaillen anteeksi onnetonta olemassaoloaan ja tarjoutui tulkiksi:
— Professori Minwegen tarkoittaa sitä, että kun" me kannamme näitä julisteita, meidän olisi saatava siitä myös korvaus.
— Aivan oikein, sanoi Bobo. — Juuri sitä minä tarkoitin. Emmekä me tyydy yksinomaan kantamaan niitä, me haluamme myös selittää ihmisille, kuinka tärkeätä on saada paikkakunnallemme uusi seriffi. Mutta mennäksemme vielä psykologiaan, niin…
— Ei mennä siihen enää! huudahti virkailija, kaivoi taskustaan kaksi dollarin seteliä ja ojensi ne Bobolle.
— Ja nyt, hyvät herrat, hän lisäsi matkamiehiä kiirehtien, teidän on lähdettävä New Parisiin. Tiedustelemme parin tunnin kuluttua puhelimitse, oletteko saapuneet perille. Ja muistakaa: 'Otto Roth šeriffiksi!'
— Otto šeriffiksi! vastasivat Bobo ja Jerry yhfaikaa ja työntyivät mainoskilpineen kylän liikeväylälle pyydystämään aamiaista.
Jäykät pahvikauhtanat tekivät liikkumisen vaivalloiseksi.
— Tämä puuha ei miellytä minua vähääkään, sanoi Jerry.
— Ei minuakaan, vastasi Bobo, mutta turha on valikoida työtä. On tehtävä sitä, mitä tarjotaan. Sitä paitsi ihminen oppii vähitellen kaikkeen. Jos nimittäin opetus on havainnollista. Toimiessani opettajana en koskaan luottanut täydellisesti motoriseen ja akustiseen komponenttiin, vaan — saakeli!…
Erään puolilahon puutalon nurkan takaa lennähti mätä tomaatti Bobon mainostauluun ja sottasi vaalilauseen. Bobo pyyhkäisi kasvoiltaan löyhkäävää tomaattimehua, räpytteli silmärip-siään ja äänsi sammaltaen:
— Poliittinen elämä on tällaista… Niin, mitä minä aloinkaan sanoa? Aivan oikein: havainnollinen opetus vaatii ennen muuta, että myös visuaalinen muisti otetaan huomioon ja että…
Miehet joutuivat samassa ankaran tulituksen kohteeksi. Joka puolelta lenteli tomaatteja ja mätiä kananmunia. He koettivat etsiä suojaa eräästä ruokatavarakaupasta, mutta kauppias käänsi heidät heti ovelta takaisin ja huudahti kiihtyneesti:
— Minä en suvaitse republikaaneja! Minä en ole Rothin miehiä.
— Emme mekään ole, koetti Bobo selittää, mutta pienen syrjäkylän poliittisesti valveutunut kauppias ei hyväksynyt hätäval-heita eikä verukkeita.
— Painukaa tiehenne täältä! hän karjaisi. — Menkää New Parisiin! Siellä on Rothin kannattajia.
Politiikan pyörteisiin hairahtuneet maankiertäjät suuntasivat askelensa takaisin maantielle ja lähtivät vaivalloisesti juosten länttä kohden. Päästyään kyllin etäälle kylästä Jerry irrotti pah-vilaatat harteiltaan ja heitti ne tiepuoleen.
— Minun poliittinen urani saa päättyä tähän. Bobo oli hiukan ymmällään.
— Meille maksettiin tästä.
— Siitä huolimatta. Riisu pois tuo koirankoppi yltäsi! Bobo epäröi:
— Ne voivat vaatia meiltä dollarit takaisin.
— Olemme jo kärsineet kahden dollarin edestä.
— Mutta tästä voi olla hyötyä meille. Sovitaan niin, että kannamme vuorotellen minun taulujani.
Jerry kohotti olkapäitään. Ja taivallus jatkui. Ohikiitävistä autoista luotiin pikasilmäys Bobon mainostauluihin, joiden koristeellista tehoa lisäsivät munanruskuaisen oranssi ja tomaatin-puna. Professori Mimvegen oli niitä ihmisiä, jotka koettivat olla uskollisia vähässäkin. Sen vuoksi hänellä ei olisi ollut koskaan mahdollisuutta kohota korkeammalle poliittisella uralla. Hän oli parahultaisen sopiva kantamaan mainosjulisteita dollarin tuntipalkalla.
Ilma alkoi vähitellen vaihtua lämpimäksi. Oli tulossa intiaanien kesäpäivä, joka houkutteli puhelinlangoilla istuvat kottaraiset viheltämään. Lähiseutujen maisemat peittyivät onnistuneesti valtavien mainostaulujen suojaan. Siellä täällä tienposkessa oli turistinähtävyyksiä: valtavia nuolia, joihin oli maalattu valtava teksti "Historiallinen paikka". Paikalla oli sievä pöytä pankkeineen ja muistotaulu: "Tässä söi kerran aamiaista presidentti Trumanin veljenpoika…"
Turistit olivat myös syöneet aamiaisensa ja jättäneet jälkeensä röykkiön tyhjiä säilykerasioita, jätepaperia ja olutpulloja. Joissakin paikoissa oli vieläkin näkyvämpiä turistien käyntikortteja: metsäpalon jälkiä.
— Meillä ei ole vielä historiaa, huomautti Bobo. — Sen vuoksi sitä on luotava. Jokainen hotelli, uimaranta tai kapakka, joihin Bing Crosby ohimennen poikkeaa, julistetaan virallisesti historialliseksi paikaksi. Rudolph Valentinon käyttämä auto kuvastaa maamme keskiaikaa, presidentti Lincolnin saappaat varhaishistoriaa ja Kolumbuksen käyttämä tuntilasi kaukaista fossiili-kautta. Näin muodoin meidän historiamme on yhtä vanhaa kuin Euroopankin. Kaikki on, näetkös, hyvin suhteellista. Me pystytämme yhdessä viikossa enemmän historiallisia muistomerkkejä kuin vanha manner vuosituhannessa. Eurooppalaiset voivat ylpeillä Rooman foorumista, muinaisaikojen linnoista, vanhoista käsikirjoituksista ja antiikin taideteoksista, mutta meillä on myös omat historialliset valttimme: ensimmäinen Ford-auto, AI Caponen tikari, Walt Disneyn ensimmäiset piirrokset ja Gloria Swansonin sukkanauhat, joita hän käytti ensimmäisessä elokuvassaan. Nuorukaisellakin on historiansa. Tosin se on niin lähellä, että hän voi nähdä sen kääntyessään taakseen. Mutta se on historiaa joka tapauksessa…
— Minulla on kiljuva nälkä, keskeytti Jerry. — Viimeisestä ateriasta on jo kulunut historiallinen ajanjakso.
— Olet oikeassa: lihaskoneistomme tarvitsee kaloreita. Näläntunne ei tällä kertaa voi painaa meitä epätoivoon, koska taskussani on kaksi dollarin seteliä. Ne synnyttävät tietyn mielihyvän tunteen, hyvänolon teoreettisen pohjan, arvo-objektin, käyttääkseni tieteellistä termiä.
Jerry kuunteli kuin sika ukkosta eikä vastannut mitään. Samassa heidän katseensa löysivät jättiläismäisen mainostaulun: "Maailman parhaita hampurilaisia". Näköaisti kuljetti sanoman juoksujalkaa makuaistille. Sylkirauhaset aloittivat iloisen polskan ja kannustivat jalkoja nousemaan ketterämmin. Jerry ei tuntenut enää solidaarisuutta: hän kiiruhti eteenpäin ja unohti Bobon. Pari kertaa hän vilkaisi taakseen. Bobo purjehti tietä vaalimai-noksineen, jotka kaukaa katsoen muistuttivat katolisen piispan messukaapua.
Valtavan mainostaulun juurelle oli huolettomasti heitetty vanhanaikaisen linja-auton kori, josta oli muodostettu nykyaikainen ravitsemusliike. Asiakkaat saivat ruoka-annoksensa ikkunasta, sillä autonkorissa oli tilaa vain pikku pöydälle, pesusoi-kolle ja keittolevylle sekä kreikkalaissyntyiselle liikkeen omistajalle ja hänen tyttärelleen, jotka loivat uteliaita katseita maankiertäjään.
— Neljä hampurilaista ja kahvia! Jerry huudahti. Ravintoloitsija ryhtyi heti puuhaan, mutta tytär, jota isä käytti liikeyrityksensä mainoskilpenä, työnsi kasvonsa tarjoiluikku-naan ja piti huolta asiakkaan viihtymisestä. Hän oli saanut ensimmäiseksi syntymäpäiväkseen erittäin kauniit silmät, jotka oli sitten kehystetty muodinmukaisin silmälasein. Hän oli siinä iässä, jolloin huudahdetaan ah ja oi ja jolloin elämä on 'hirvittävän ihanaa' ja 'taivaallisen romanttista'. Hän oli kaunis, mutta Jerryn mielestä hän olisi ollut vielä kauniimpi, jos hän olisi ollut vaiti.
— Minne sinä olet matkalla? tyttö kysyi Jerryltä ja paljasti tasaiset tekohampaansa.
— Länteen…
— Missä sinun autosi on?
— Korjattavana…
— Hirveätä! Ja länteen on niin pitkä matka. Minun nimeni on Ira. Mikä sinun nimesi on?
— Gary Cooper… Tuletko vaimokseni?
Tytön pitkät silmäripset lakaisivat hetkisen silmälasien sisäpintaa. Hän vilkaisi kuin varkain isäänsä ja vastasi kuiskaten:
— En voi jättää isääni. Minun täytyy auttaa häntä. Se on kyllä tylsää. Minä vihaan työtä. Koska sinä saat autosi?
— Huomenna.
— Oi, kyllä minä mielelläni lähtisin! Onko sinulla paljon rahaa?
— En ole koskaan laskenut.
Jerryn piti vielä jatkaa, mutta silloin ilmestyi vaalijulisteita raahaava Bobo tarjoiluikkunan ääreen pontevasti huohottaen:
— Pikku neiti! Kuinka pitkä matka täältä on New Parisiin?
— En tiedä. Minun täytyy kysyä isältä.
— Kuusi ja puoli mailia, vastasi kreikkalainen hampurilaisten valmistaja pyyhkäisten rasvaista hikeä kaljulta päälaeltaan.
Pikkarainen ravintoloitsija, jota saattoi vain kainaloista tukistaa, työnsi keittiötaidon mestarinäytteet matkamiesten eteen ja vannoi Pyhän Äidin nimeen, ettei hän koskaan käytä hampurilaisiin hevosenlihaa eikä sianmaksaa. Hän jäi tarkkailemaan matkamiesten ruokailua ja loi ohimennen katseen myös Bobon töhryiseen vaalikaapuun.
— Herrat ovat republikaaneja, vai niitä?
— Oikein arvattu, vastasi Bobo.
— Näillä seuduilla asuu etupäässä demokraatteja, mutta New Paris on aina ollut republikaanien vallassa.
— Oletteko te demokraatti? kysyi Jerry vuorostaan. Hampurilaismies levitti kätensä kuin vaatekauppias ja vastasi ovelasti:
— Minä olen vain liikemies. Haluan olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Demokraatti on yhtä hyvä asiakas kuin republikaani ja republikaani yhtä hyvä asiakas kuin demokraatti.
Hampurilaiset olivat maukkaita, mutta niiden hinta teki Bobon melkein sairaaksi. Hän pyöritteli sormissaan kolmen dollarin laskua ja ihmetteli:
— Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kolme dollaria!
— Hyvät herrat, vastasi ravintoloitsija selittävällä äänensävyllä. — Ensiksikin minä käytän vain puhtaita raaka-aineita. Jos olisin vilpillinen liikemies niin kuin tuhannet tämän valtatien varrella olevat ravintolanpitäjät ovat, keräisin joka aamu maantien varrelta kaikki yliajetut jänikset, metsäsiat, murmelit, koirat ja fasaanit ja valmistaisin niistä hampurilaisia. Silloin voisin myydä aterioita yhtä huokealla kuin kilpailijanikin. Mutta minä en halua alentua sellaiseen. Toiseksi: tämä paikka on historiallinen. Juuri tällä kohtaa Mary Pickfordin autosta puhkesi kumi ja hän joutui odottamaan korjausautoa kolme tuntia. Se tapahtui syyskuun kolmantena yhdeksäntoistasataayhdeksän-toista. Kolmanneksi: tämä linja-auto, josta ravintolani on tehty, on historiallinen. FBI:n miehet vangitsivat juuri tästä samasta autosta maailmankuulun gangsterin, Dillingerin. Kun ottaa huomioon kaikki nämä seikat, kolme dollaria neljästä hampurilaisesta ja kahvista on naurettavan pieni summa.
— Minulla on ainoastaan kaksi dollaria, vastasi Bobo alistu-vasti.
— Garyllä on rahaa, huomautti tyttö.
— Kenellä Garyllä? kysyi isä.
— Gary Cooperilla, isä kulta.
— Kyllä minäkin uskon, että hänellä on, sanoi Bobo, mutta meillä ei valitettavasti ole enempää.
Lyhyen neuvottelun jälkeen he pääsivät kuitenkin oivalliseen sopimukseen. Bobo suostui kantamaan mainostötterön etupuolella ravintoloitsijan vaatimatonta mainosjulistetta 'Gregory Kallimakoksen hampurilaiset ovat maailmankuuluja'. Selkäpuolella oleva iskulause oli niin vahvassa tomaattimehussa, ettei tekstistä saanut enää mitään selvää. Päästyään kymmenen kivenheiton matkan päähän Kallimakoksen historiallisesta hampuri-laisautosta Bobo irrotti harteiltaan pahvitötterön ja tarjosi sitä Jerrylle. Mutta tämä kieltäytyi jyrkästi sekaantumasta maan sisäpolitiikkaan.
— Nuora on hiertänyt olkapääni araksi, virkkoi Bobo. — Tunnen kipua, ja koska kipu on mielipahan teoreettinen perusta, olen erittäin pahoillani, kun et auta minua. Kanna edes viiden minuutin matka.
Jerry nosti mainoslaitteen tien reunaan, vilkaisi ympärilleen ja potkaisi laitteen parinkymmenen jalan syvyiseen rotkoon. Sitten hän tarttui Bobon käsivarteen ja sanoi vapautuneesti:
— Kolumbus olisi ratkaissut pulman samalla tavalla. Psykologin kasvot kirkastuivat ja hän melkein huudahti:
— Jerry! Olet suurenmoinen. Sinä vapautit minut puristavasta tunteesta. Suoraan sanoen minä kärsin helvetillisiä tuskia kan-taessani noita raskaita pahvilevyjä. Se ei ollut alkuperäinen biologinen reaktio, vaan tietoisesti hankittu ja hyvin komplisoitu närkästyksen sentimentti, joka oli varsin läheisessä yhteydessä voimattomaksi käyneen tahtoelämäni toimintatendensseihin. Kiitos, Jerry! Minä ihailen vilpittömästi käytännöllistä toimintatarmoasi.
Jerry sommitteli vastausta ja vaikeni. Maantie houkutteli matkaan. He käyttivät vähän väliä peukaloitaan, mutta autot porhalsivat ohitse. Viimein muuan vanhanaikainen henkilöauto, jolla oli sama syntymävuosi kuin Bobolla, hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi miesten viereen. Autosta astui harteikas, keski-ikäinen mies, jonka kasvoja peitti kullankaivajan-parta.
— Mihin olette menossa? hän tiedusteli maankiertäjiltä.
— New Parisiin, mutta kauemmaksikin, jos sopii, vastasi Bobo.
— Ei sovi kauemmaksi. Mistä olette tulossa?. — New Yorkista.
Mies silmäili Jerryn ja Bobon vaatepartta, työnsi kätensä poveen, veti äkkiä esiin pistoolin ja puhui tiukasti hampaittensa välistä:
— Jos tarkoituksenne on suunnitella ryöstöä, erehdytte.
— Hyvä herra, vastasi Bobo hiukan vavisten, me olemme kunniallisia miehiä. Emme tee kenellekään pahaa. Jos haluatte ottaa meidät matkaanne, niin kaikkivaltias teitä siunatkoon.
— Teillä ei siis ole rahaa?
— Ei senttiäkään, herra.
— Onko teillä mitään ammattia?
— Olemme professoreja, hyvä herra. Mies työnsi pistoolin poveensa ja vastasi:
— Se selittää kaiken. Istukaa takapenkille. Pääsette New Parisiin.
Auto lähti kolisten ja vinkuen liikkeelle. Jerry sai vähän väliä terävän piston istumalihaksiinsa, sillä takaistuimen jouset olivat katkenneet ja hiukiolle kuluneen kankaan lävitse työntyi kymmeniä teräviä naskalinkärkiä.
— Tänään on New Parisin suuri päivä, virkahti ajaja.
— Niin vain, vastasi Bobo, sillä hän uskoi näkevänsä hetken kuluttua reipasta vaalimainontaa.
— New Paris on hyvä kaupunki, jatkoi mies. — Asukkaat ovat hurskaita ihmisiä.
— Republikaaneja, eikö niin?
— Kyllä, ja Jumalaa pelkääväisiä. Kaupungissa on kuusitoista kirkkoa.
— Entäs asukkaita? tiedusteli sielutieteen harras matkakonsu-lentti.
— Kuutisensataa. Vähän alle. Me emme siedä vilppiä. Syntyi hetken tauko, hedelmällinen, luova tauko. Sitten lähti etupenkiltä asiallinen tiedotus:
— Kaikki lähiseutujen farmarit saapuvat tänään New Parisiin. Tämä on meidän suuri päivämme.
— On onni, että tuli näin kaunis ilma, huomautti Jerry.
— Ilma ei merkitse mitään, vastasi ajaja, vaan henki, Elävän Jumalan Henki.
— Niinpä tietenkin, virkkoi Bobo, eikä hän pelännyt enää vähääkään farmarin povitaskussa oleilevaa pitkäpiippuista pistoolia, — Ilman henkeä ei voi olla mitään elämää.
— Ei, ei voi, hyväksyi ajaja, hiljensi hiukan vauhtia ja jatkoi: — Olen kuullut, että New Yorkin elämä on kovin syntistä.
— Niin…
— Ja että siellä annetaan kissanhännät Jumalalle?
— Niin…
— Ja ihmiset palvelevat vain perkelettä?
— Ehkä…
— Se merkitsee demokraattisen hallituksen loppua. Nyt olemme perillä. Jätän autoni tähän. Tilaisuus on kaupungin keskustassa. Mennään tästä suoraan etelään.
Jerry ja Bobo poistuivat autosta ja lausuivat kiitollisuutensa vakavalle farmarille, joka oli vakuuttanut itsensä tulevan elämän tulipalojen varalta.
New Paris oli ihanteellinen pikkukaupunki, jonka asukkaat kuulivat enemmän kuin näkivät, jossa ei koskaan vaihdettu katteettomia sekkejä eikä mielipiteitä, jossa hurskaus kuvastui miesten partaisista kasvoista ja naisten hameenhelmoista, ne kun eivät saaneet olla polven yläpuolella. Naisten sukat keksittiin Ranskassa kahdennellatoista vuosisadalla, mutta niiden olemassaolo havaittiin New Parisissa vasta kolmekymmentä vuotta sitten. New Paris oli tunnettu vanhurskaudestaan ja hyvistä juustoista, joita kaupungin hollantilaissyntyiset asukkaat valmistivat seurakuntien myyjäisiin ja maaseudulla kiertelevän sielunpaimenensa matkaeväiksi. Kaupungissa oli vain neljä kapakkaa, jotka pidettiin suljettuina kirkonmenojen ja vaalien aikana.
Maankiertäjät astelivat keskikaupunkia kohden ja ihmettelivät asutuskeskuksen harrasta hiljaiseloa. Ei mainoskulkueita, ei ääniautoja eikä coca-colan kaupustelijoita. Kaupungin muutamat liikkeet oli suljettu, vaikka iltapäivästä oli vielä suuri syrjä jäljellä.
— Tämä ei muistuta Pariisia, totesi Jerry.
— Sen vuoksi se onkin Uusi Pariisi, vastasi Bobo. — Asukkaat ovat varmaankin vaalikokouksessa. Aivan oikein! Katsohan!
Kaupungin keskustassa oli suuri aukio, jonne oli kerääntynyt puolisen tuhatta ihmistä. Heidän joukossaan oli nuoria ja hiukan iäkkäämpiä, partaisia ja parrattomia, kauniita ja kauneudesta osattomaksi jääneitä, terveitä ja lyhytvointisia, varakkaita ja omillaan toimeentulevia, rehellisiä ja asianajajiksi syntyneitä, melkein lukutaidottomia ja hiukan lukutaitoisia sekä runsaasti niitä, joilla oli muita arvokkaita ominaisuuksia. Heillä oli kaikilla eräs yhteinen ominaisuus: he olivat hurskaita ja nykyaikaa pelkääviä. Heidän autonsa toivat hilpeän tervehdyksen vuosisatamme vaihteesta ja heidän vakavat ilmeensä olivat kuin katkismus.
Jerry ja Bobo lähestyivät asukkaita. Muuan mies osoitti heille aukion keskellä olevaa suurta kirjakasaa ja sanoi:
— Viekää tuonne!
— Mitä meidän pitäisi viedä? tiedusteli Bobo.
— Raamatun väärennykset, vastasi mies matalalla äänellä, ja hänen partansa tutisi.
Elämän pujottelukävelyyn tottuneet maankiertäjät lähestyivät keskiaukiota, jonne tuotiin jatkuvasti maailmankirjallisuuden ehdotonta bestselleriä. Varakkaat toivat useita niteitä ja omillaan toimeentulevat yhden tai kaksi. Maankiertäjät havaitsivat, että maailman suurin kirjaröykkiö sulki huomaansa äskettäin ilmestynyttä uutta Raamatun käännöstä, joka oli syvästi järkyttänyt kaupungin asukkaiden sielunrauhaa.
Kun kirjavuori oli noussut kolmenkymmenenkuuden jalan korkuiseksi, siihen suunnattiin useita paloöljy- ja bensiinisuihkuja, jonka jälkeen yleisöä kehotettiin vetäytymään hiukan loitommalle.
— Vandalismia, kuiskasi Bobo Jerrylle. — Psykologisesti katsottuna tunnepohjainen virhelähde.
Kaupungin kunniavanhus, Peter Zwicker, joka vuosi sitten toimitetuissa vaaleissa sai 88 prosenttia annetuista äänistä, nousi tähtilipuilla koristetulle puhujakorokkeelle. Hänen kainalossaan oli kaksi Raamattua: toinen oli painettu vuonna 1794 ja toinen vuonna 1952. Valtavan aplodimyrskyn jälkeen Mr. Zwicker puhkesi sanoihin:
— Kansalaiset! Minulla on kaksi Raamattua. Katsokaa! Toinen näistä on Pyhä Raamattu ja toinen Trumanin hallituksen aikana julkaistu Raamatun väärennys, jota nykyään myydään pilkkahinnalla niin kuin kaikkea muutakin ala-arvoista ja kansamme moraalia vahingoittavaa kirjallisuutta. Väärennetyn Raamatun kustantaja sanoo salakavalasti, että tarkoitus on tarjota Amerikan kansalle Raamattu, joka on kieleltään nykyaikainen ja ulkoasultaan moitteeton. Mitä ulkoasuun tulee, niin kirjan kannet ovat vain nahkaa jäljittelevää muovia eivätkä parasta pukinnahkaa, niin kuin mainoksissa sanotaan. Tämän väärennyksen voisimme vielä sietää, koska siinä ei ole kenellekään mitään uutta. Demokraattipuolue on aina vaihtanut nahkansa. Mutta kirjan teksti! Se ei ole enää Raamatun kieltä, vaan nykyaikaista amerikkaa, joka ei ole mitään kieltä. Me emme tarvitse tähän maahan mitään uutta kieltä. Sen vuoksi sanonkin, hyvät kaupunkimme asukkaat, että tuli periköön nykyaikaisen kielen. Seurakuntamme pastori oli sitä mieltä, että uusi Raamatun käännös vie ihmiskunnan suoraan helvettiin.
Mr. Zwickerin oli keskeytettävä hetkiseksi, sillä hänen ajatuksensa muuttuivat äkkiä yleiseksi mielipiteeksi, joka ilmaisi elinvoimansa joukkomuminalla. Sanomalehtien valokuvaajat lähestyivät puhujankoroketta ja uutistoimistojen magnetofonit nie-livät yleistä mielipidettä. Mr. Zwicker jatkoi:
— Rakkaat kuulijani. Me emme saa tuomita ketään tutkimatta. Sen vuoksi esitän, että tutkimme näitä kahta kirjaa. Herkistäkää kuulonne! Luen teille katkelman oikeasta Raamatusta, ja sen jälkeen esitän saman kohdan uudessa ja törkeästi väärennetyssä muodossa. Siis kuulkaa! Edessäni on Korkea veisu, jossa ylkä kehuu vertausten alla seurakunnan ihanaisuutta. Ja se kuuluu näin:
— Katso, minun armahuiseni! Sinä olet ihanainen, katso, ihanainen sinä olet. Sinun silmäs ovat konsa mettisten silmät sinun lettis ivälillä, sinun hiukses konsa wuohilauma, jotka ovat kerityt Gileadin ivuorella. Sinun hampaas konsa kerityin laumat willain kanssa, jotka pesosta tulevat, jotka kaikki kaksosia kantavat, ei myös yksikään heistä ole hedelmätöin…
Mr. Zwicker sulki kirjan, otti käteensä toisen ja avasi sen.
— Te kuulitte, rakkaat ystävät, todellisen Pyhän Kirjan sanat. Kuinka voisimme luopua niistä? Mutta nyt sanovat väärentäjät näin: — Katso, rakkaani! Kuinka ihana sinä oletkaan! Silmäsi ovat kuin gasellin päilyvät silmät ja pehmeä hiuspalmikkosi kuin Gileadin vuorten vastakeritty karitsalauma. Valkoinen hammas-tarhasi muistuttaa vastasyntyneiden karitsain neitseellistä puhtautta. Niiden joukossa ei ole ainoatakaan virheellistä…
Mr. Zwicker sulki kirjan ja korotti äänensä:
— On kai tarpeetonta jatkaa? Te kuulitte nyt, kuinka törkeästi Trumanin hallitus on väärentänyt Pyhää Sanaa. Ja kun minä vielä sanon, että Pyhästä Neitsyestä käytetään sanaa 'nainen', niin se riittää kai todisteeksi, että väärennys on tapahtunut. Jotta ei kuitenkaan tapahtuisi erehdystä, minä kysyn teiltä, New Parisin ja lähiympäristön asukkaat, onko joukossanne sellaista, joka ei olisi valmis sytyttämään tuota saastaista roviota tuleen?
Väkijoukko vaikeni. — Vandalismia, kuiskasi Bobo, mutta hänen äänensä ei kantanut Jerryn korvaa kauemmaksi. Mr. Zwicker silmäili joukkoa ja jatkoi äskeistä kuuluvammin:
— Joka tahtoo palvella perkelettä, sanokoon 'minä'! Kukaan ei tahtonut. Mr. Zwicker koetti vieläkin korottaa ääntään:
— Joka tahtoo palvella Kaikkivaltiasta Hänen omalla kielellään, sanokoon 'tulta'!
Puolisataa suuta huudahti palavasti:
— Tulta!
Mr. Zwicker astui hitain askelin puhujakorokkeelta, kaivoi taskustaan savukkeensytyttimen ja iski tulta. Paloöljyllä ja bensiinillä valettu kirjarovio leimahti liekkiin ja kaupungin asukkaat alkoivat siirtyä loitommalle. Samassa nousi puhujankorokkeelle kiihkeä nuorukainen, joka sanoi olevansa Kansallisen Kirjastojen Tarkastamiskomitean edustaja. Hän luki paperilappusestaan seuraavat sanat:
— KKT:n edustajana ehdotan, että arvoisan kaupunkimme asukkaat polttaisivat saman tien kaiken muunkin roskakirjallisuuden. Kakki ranskan, saksan, italian ja venäjän kielestä käännetyt teokset voidaan ilman muuta polttaa. Meidän terve kulttuurimme ei kaipaa Moravian, Francen, de Maupassantin, Tolstoin ja Heinen tapaisia kansanturmelijoita. Alas käännöskirjallisuus! Puhdistakaamme kotimme ja maamme kirjastot! Se on paras vastalause sille moraalittomuudelle, jota maamme demokraattinen hallitus on harjoittanut kaksikymmentä vuotta.
Nuorukainen työnsi paperilapun taskuunsa ja poistui puhujan-korokkeelta. Kaupungin asukkaat alkoivat lähteä. Toiset menivät tarkastamaan kirjahyllyjään, toiset siirtyivät Frankin baariin tai Kolmen Kuninkaan kapakkaan. Mutta ne, joilla ei ollut koti-kirjastoa eikä rahaa ostaa virkistävää viinaryyppyä, jäivät nauttimaan yhteiskunnallisesta ilotulituksesta. Näiden harvojen ja valittujen joukkoon unohtuivat myös tuokioksi maailmankansalainen Jerry Finn ja entinen psykologian professori Boris Minwegen. Pian selvisi, että kirjarovion ääreen jääneet olivat mielipiteiltään demokraatteja ja liberaaleja. Joku rohkeni ajatella liian äänekkäästi:
— Historia toistaa itseään. New Paris palaa takaisin keskiaikaan.
Kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Hän oli pitkä, kalpeanko nuorimies, joka oli vielä lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä. Bobo astui miehen viereen ja sanoi tuttavallisesti:
— Psykologisesti katsoen kaiken tällaisen toiminnan käyttövoimana ovat ihmisen vietit ja tottumukset. Ihmiset saavat mielipiteensä irrationaalisista vaikutteista.
— Uskon, että perustelunne on oikea, sanoi nuorimies. — Minun nimeni on Weinberg, tohtori Ernest Weinberg.
— Minä olen professori Boris Minwegen. Hauska tutustua teihin, herra tohtori.
— Nimestänne päättäen olette saksalaista syntyperää? — Oikea johtopäätös. Vanhempani tulivat Hampurista Amerikkaan.
— Ja minun vanhempani saapuivat Berliinistä. Olin silloin puolen vuoden ikäinen. Saanko tarjota pullon olutta? ?-
— Kernaasti, tohtori.
Bobo kääntyi Jerryyn, esitteli hänet ja lisäsi: :
— Professori Finn on kielten opettaja ja kiropraktikko. 216
— Skotlannista, vai mitä? kysyi uusi tuttavuus.
— Ei, vaan Suomesta, vastasi Jerry.
— Mielenkiintoista. Minne herrat ovat muuten matkalla?
— Länteen, vastasi Bobo.
— Missä teidän autonne on?
— Se on kai vielä raaka-aineina, naurahti Bobo.
— Hyvä. Saanko tarjota kyytiä? Asun vakituisesti Detroitissa, mutta nyt olen tervehtimässä vanhempiani täällä. Lähdetäänkö?
— Detroitiinko? kysyi Jerry.
— Ei, vaan kapakkaan. Ajamme muutaman mailin länteen, 'Pike Lake'-nimiselle paikkakunnalle. Siellä on pieni kodikas paikka, jossa voi keskustella rauhassa.
He istuutuivat kaikki auton etupenkille ja poistuivat New Pari-sista.
— Millä keinolla te aiotte matkustaa länteen? kysyi tohtori Weinberg.
— Kävellen ja peukalokyydillä, vastasi Bobo. Ajaja naurahti:
— Te siis kilpailette ylioppilaiden kanssa?
— Ainoastaan matkustamisessa.
Mr. Weinberg ohjasi auton kapealle sivutielle, jonka varrella oli ainoastaan oluttehtaiden mainoksia. Pieni kodikas paikka oli nimeltään Little Germany, metsästysmajaa muistuttava maaseudun ravintola, jonka omisti muuan amerikansaksalainen. Kun Bobo sai kuulla, että tohtori Weinberg oli psykologi, joka toimi detroitilaisen autotehtaan ammattikoulun suhdekoulutuksen opettajana, hän johdatti heti keskustelun aiheeseen, joka alkoi nukuttaa Jerryä. Tämä tunsi itsensä vain jupisevaksi osakkaaksi, joka oli tiellä kuin köyhä markkinoilla. Viidennen oluttuopin, jälkeen hän nukahti, mutta se ei vähääkään häirinnyt hänen pöytäkumppanejaan, jotka olivat vaipuneet hahmopsykologian syviin hetteisiin.
Kun Jerry havahtui, havahtuivat hänen toverinsakin. Aurinko oli aikoja sitten vienyt lamppunsa piiloon ja säännöllistä elämää viettävät kansalaiset hankkiutuivat levolle. Tohtori Weinberg maksoi — Bobon muodollisista estelyistä huolimatta — ravintolalaskun, toivotti uusille tuttavilleen onnellista matkaa ja katosi ravintolasta.
— Mitä me nyt teemme? kysyi Jerry neuvottomana. Bobo kohotti olkapäitään.
— Minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa hän oli hieno poika. Olimme hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä, että oppilaiden älykkyysasteiden jakaantumisessa on otettava huomioon Gaussin kellokäyrä…
— Boris! huudahti Jerry unisesti ja ärtyisesti. — Gaussin kellokäyrä ei auta meitä hitustakaan.
— Mitä ihmettä? Väitätkö sinä tosiaan, ettei älykkyysmittaus ole nykyään käytännöllisen psykologian tärkeä apuneuvo? Väitätkö sinä, että…
— Minä väitän, että sinä olet hullu! keskeytti Jerry.
Bobo kohenteli silmälasejaan, haroi takkuista tukkaansa ja ravisteli alakuloisesti päätänsä.
— Sinä olet päissäsi, Jerry.
— Olen selvempi kuin sinä. Jos sinä voit Gaussin kellokäyrän avulla osoittaa, mistä saamme yösijan, niin opintosi eivät ole menneet hukkaan.
Bobo muuttui totiseksi. Hän ei löytänyt muuta ratkaisua kuin nöyrän kerjuun. Hän nousi ja lähti puhuttelemaan Little Ger-manyn lihavahkoa isäntää. Hetken kuluttua hän palasi ja virkahti levollisesti:
— Asia on järjestetty. Ravintolan omistajan autovajassa on tilaa kahdelle. Mutta ennen nukkumaanmenoa meidän on pestävä pari lattiaa ja korjattava muutamia rikkinäisiä tuoleja. Siis hyvin käytännöllisiä, mutta samalla psykologisesti mielenkiintoisia tehtäviä…