Mr. Steeve Nygaard oli syntynyt Ruotsissa, mutta siirtynyt pikku poikana Amerikkaan vanhempiensa kanssa. Päätettyään opintonsa hän ryhtyi etsimään elämänuraa ja hairahtui kirjailijaksi. Hän tuhlasi vuoden päivät romaanin kirjoittamiseen, vaikka olisi saanut kirjakaupoista valmiiksi kirjoitettuja ja painettuja parilla dollarilla kappale. Hän hallitsi harvinaisen hyvin amerikan kieltä ja keskivaltioiden murteita, mutta näille avuille ei kukaan antanut tunnustusta, koska jokainen piti dollarin kieltä parempana ja yksinkertaisempana. Steeve Nygaard seurusteli pari vuotta kalpean muusansa parissa, näki unia, nälkää ja kirjoitti. Saatuaan jotakin valmiiksi hänestä tuntui kuin ei olisi saanut sanotuksi mitään. Tässä asiassa kustantajat olivat samaa mieltä ja kehottivat miekkosta ryhtymään johonkin kunnialliseen työhön. Huutava opettajapula houkutteli hänet kasvatustyöhön, ja niin hän sitten eksyi V.K.J.I:n palvelukseen.
Jokainen ihminen uskoo pystyvänsä opettajaksi. Myös opettajat. Kukaan ei epäile opetustyön tuloksia. Paitsi opettajat.
Mr. Nygaard oli kadottanut illuusiot ja valtaosan hiuksistaan. Tuona iltana hän oli varsin pessimistinen. Hän oli ollut jo toista viikkoa Pine Laken koulussa opettajana ja hautoi itsemurhaa. Se ei johtunut tavanmukaisesta nuoruuden synkkyydestä, sillä hän oli jo lähellä neljääkymmentä. Eikä se johtunut liioin epäsäännöllisestä elämästä, sillä hän oli edelleenkin vanhapoika. Ei! Syyt olivat paljon pinnallisemmat. Vapaan kasvatusjärjestelmän nykyaikaiset opetuslapset olivat tehneet päivän viimeisellä oppitunnilla pikku kepposen: he olivat nukahtaneet pulpettiensa ääreen.
Opettajain luontoisetuihin kuului kahden huoneen huoneisto ja melkein kaikki mukavuudet. Vain mukavuuslaitos oli ulkona. Opettajia varten oli oma pikku koppi, jonne oppilailta oli pääsy kielletty. Tällainen eristäytyminen soti ankarasti vapaan kasvatusjärjestelmän perusperiaatteita vastaan, mutta siihen oli menty puhtaasti järjestyksellisistä syistä. Oli nimittäin havaittu, että osuustoiminnallinen mukavuuslaitos, jossa opettajat ja oppilaat istuvat saman arvoisina, vei liian paljon opettajain aikaa. He näet syventyivät tutkimaan liian yksityiskohtaisesti opetuslastensa kirjallisia harrastuksia, jotka julkaistiin käymälän seinissä, ja joiden jälkipainosta ei voitu kieltää. Opettajain ajan säästämiseksi oli siis siirrytty kaksikamariseen järjestelmään.
Lukija voi ehkä pitää edellä olevaa selostusta paperin ja musteen tuhlauksena, mutta myöhemmin havaitsemme kuitenkin, kuinka olennaisesti tämä kaksikamarinen järjestelmä vaikutti Steeve Nygaardin elämänasenteeseen.
Myrsky oli jo menettänyt osan voimastaan, mutta tuuli oli edelleenkin pohjoisessa. Vihuri piiskasi ikkunaa ja joskus kuulosti siltä kuin ikkunaruutua olisi hierretty hartsipalalla. Mutta opettajain luontoisetuasunnossa, koulurakennuksen toisessa kerroksessa, oli kodikasta ja lämmintä. Mr. Nygaard sulki television, sillä ohjelmassa oli parhaillaan suuren oluttehtaan mainosnäytel-mä, ja alkoi hankkiutua levolle. Lämmin flanellipyjama yllään ja tohvelit jalassaan hän tepasteli hetkisen sinne tänne niin kuin vanki sellissään ja koetti kypsytellä huomispäivän opetusohjelmaa. Hänen harteillaan ja sydämellään lepäsi kolmenkymmenen nuoren kansalaisen tulevaisuus. Mr. Nygaard istahti vuoteen laidalle ja puhui itsekseen:
— Joka osaa, se tekee; joka ei osaa, se opettaa. Minä en luultavasti osaa kumpaakaan. Oppilaat pitävät minua narrinaan. Mutta viikon kuluttua tämä poika lähtee. Minun on lähdettävä. Heti kun saan palkkani, lähden. Minun täytyy lähteä. Minne? Minne hyvänsä, kunhan vain lähden.
Lähdöstä hänen mieleensä muistui perin inhimillinen seikka. Hän veti kevyen aamunutun ylleen, työnsi jalkansa pitkävartisiin päällyskenkiin ja lähti taskulamppu kädessä ulos. Ärtyinen vihuri löi häntä kasvoihin ja tunkeutui vaatteen lävitse kuin syövyttävä happo. Pihamaalla oli jalan verran kuivaa lunta, joka kuohui ja narskui kuin perunajauhot. Mr. Nygaard kohotti aamunuttunsa helmoja ja työntyi kiireesti vihertäväksi maalattuun, yhden istuimen kamariin, jonne oppilailta oli pääsy kielletty. Säpin kolahdus ilmoitti, että hän oli päässyt turvallisesti perille.
Mr. Nygaard oli pitänyt päivällä opetuslapsilleen ankaran nuhdesaarnan, joka oli herättänyt tiettyä vastakaikua. Sillä juuri kun hän oli sulkenut oven, muuan nuorukainen riensi näyttämölle ja pani oven ulkopuolelta hakaan. Samaan aikaan ilmestyi koulurakennuksen takaa joukko murrosiän nuorukaisia kantaen kahta pitkää lautaa. Vangitun vastalauseista huolimatta nuorukaiset naulasivat laudat vaakasuoraan asentoon kopin etu- ja takaseinään, ja hetkistä myöhemmin pikku rakennus lähti liikkeelle kahdentoista nuorenmiehen voimalla. Mr. Nygaardia kuljetettiin kuin intialaista ruhtinasta kantotuolissa.
— Roistot! Gangsterit! kuului kopista.
Mutta ulkomaailma vastasi hihittävällä naurulla.
— Minä ammun teidät! Lopettakaa tämä koiranleikki! huudettiin pikku eriöstä, joka hurjasti keinahdellen liikkui valtamaantietä kohden.
Mr. Nygaardin sanat hukkuivat tuuleen. Sievästi koverretusta istuinaukosta tuiskutti lunta sisään. Hän sulki aukon kannella ja alkoi ryskyttää ovea. Hän ei ymmärtänyt nykyaikaista huumoria, joka sai hänen ihonsa kananlihalle. Hän tärisi kylmästä ja pohjattomasta kiukusta. Viimein hän alistui kohtaloonsa kuin mies, joka ei voinut syyttää vastoinkäymisistään vaimoaan.
Kantotuoli keinui kuin villissä aallokossa, ja Mr. Nygaard alkoi: tuntea merikipua. Hän istui kyyristyneenä ja työnsi kätensä polvien väliin. Oli toivotonta rukoilla armoa, sillä se olisi vain puhaltanut uutta intoa kantajain hilpeään mielialaan.
Mr. Nygaard kadotti ajan ja paikan määritelmät. Merikipu keskittyi vatsaan ja hän alkoi tuntea pahoinvointia. Samassa kanto-tuoli putosi rysähtäen maahan ja jäi paikalleen. Vangitun korvissa humisi tuuli ja hilpeä yhteisnauru. Hetken kuluttua hän erotti loittonevia askelia: kannibaalit olivat lähteneet ja jättäneet pelastustyöntekijän keskelle siltaa. Myrsky vaimeni ajoittain niin paljon, että Mr. Nygaard kuuli virran rauhallisen solinan. Hän avasi istuimen luukun ja ryhtyi tarkastelemaan taskulampun valossa rajoitettua maisemaa, mutta ärtyinen vihuri heitti lumi-ryöpyn hänen kasvoilleen ja kehotti.sulkemaan luukun. Väsyneenä ja kohmettuneena hän istahti takaisin penkille ja unelmoi vapaudesta. Samassa kuului auton lähestyvä ääni ja merkinanto-laitteen törähdys. Mr. Nygaard risti kätensä ja sulki silmänsä. Äänet kiihtyivät ja äkkiä leikkasi ilmaa jarrujen kirskuva huuto. Mr. Nygaard peitti kohmettuneilla käsillään kasvonsa ja jäi odottamaan loppuaan.
— Siirtykää pois sillalta! komensi Mr. Tucker. Pikku eriöstä ei vastattu.
— Saanko vaivata herroja? sanoi Mr. Tucker ja katsahti takapenkillä istuviin matkustajiinsa. — Joku kelmi on sulkenut sillan.
Bobo ja Jerry poistuivat autosta ja seurasivat Mr. Tuckeria sillalle. Ongenkoukkutehtailija lähestyi lumituiskussa sillalle asetettua barrikadia ja huudahti hämmästyneenä:
— Tämähän on koulun hyysikkä! Koulumme uusi hyysikkä! Hän huomasi seiniin naulatut kantopuut ja ravisteli päätänsä:
— Jotakin on täytynyt tapahtua.
— Avatkaa ovi! kuului kopista vaikertava ääni.
— Kuka siellä on? tiedusteli Mr. Tucker. — Minä, Steeve Nygaard…
— Mitä te siellä teette?
Mr. Nygaard ei vastannut. Ongenkoukkutehtailija kävi noutamassa autostaan lyhyen rautatangon ja jakoavaimen, ryhtyi vapauttamaan vankia ja tuhisi itsekseen:
— Millä ihmeellä ne pojat ovat saaneet tämän tänne? Kyllä niillä on voimaa. Neljännesmailin matka. Ja tällaisessa ilmassa…
Jerry ja Bobo seurasivat äänettöminä näytelmää. Kun Mr. Tucker oli saanut oven auki, hän suuntasi taskulamppunsa kirkkaan valokeilan suoraan Mr. Nygaardin kasvoihin ja sokaisi hänen näkönsä. Kylmettynyt ja kauhun jäykistämä opettaja kannettiin autoon, barrikadi työnnettiin sillankorvaan ja kvartetti lähti kovin sekavin tuntein liikkeelle.
Kun he hetkistä myöhemmin saapuivat V.K.J.I:n opettajain luontoisetuasuntoon, Mr. Nygaard saattoi jo puhua. Hän loi koulun johtokunnan puheenjohtajaan syyttävän katseen ja sanoi sähähtäen:
— Vaadin palkkani heti. Tämä menee liian pitkälle, Mr. Tucker.
— Mitä turhia, vastasi Mr. Tucker. — Teidän pitää ymmärtää nuoria. Koko koulumme kasvatusohjelma perustuu oppilaiden oma-aloitteiseen toimintaan. Teillä ei ole suhteellisuudentajua, Mr. Nygaard. Te ette tajua huumoria.
Mr. Nygaard silmäili halveksivasti uusia työtovereitaan ja kysyi Bobolta:
— Minkä kaliberin pistooli teillä on?
— Ei minulla ole minkäänlaista pistoolia.
— Entäs pamppu tai nyrkkirauta?., Bobo ravisteli päätänsä.
— Teidän on hankittava itsellenne kiireesti jokin ase, jatkoi pahoinpidelty opettaja. — Vain kahden-pistoolin-miehet tulevat toimeen tässä talossa.
Mr. Tucker vaikutti kiusaantuneelta.
— Mr. Nygaard, sanoi ongenkoukkutehtailija sovittavasti. — Te olette hiukan kiihtynyt oppilaiden pikku kepposesta, mutta älkää nyt toki pelottako uusia opettajia noin karkein sanoin. Pojat ovat aina poikia.
— Vaadin palkkani, vastasi Mr. Nygaard. — Matkustan huomenna.
— Selvitetään tämä asia huomenna.
Mr. Tucker alkoi tehdä lähtöä ja kääntyi uusiin opettajiin:
— No niin, hyvät herrat. Tämä on nyt sitten teidän asuntonne. Toivon, että viihdytte täällä. Tulen aamulla tervehtimään teitä ja esittelen teidät samalla oppilaille. Olen varma, että V.K.J.I:n toiminta kiinnostaa teitä.
Näiden valittujen sanojen jälkeen Mr. Tucker poistui. Synkkä ja masennettu Mr. Nygaard ei halunnut seurustella uusien virkaveljiensä kanssa, joiden nukkavieru asu ja kasvojen ahavoitunut sänkipelto toi liian raikkaan tuulahduksen maankiertäjäin kiertokoulusta, vaan meni nukkumaan.
Aamulla Jerry ja Bobo saattoivat todeta, että Mr. Nygaard oli lähtenyt. Pöydälle oli jätetty kirjelappu, jossa oli lyhyet ohjeet uusille opettajille ja kuivat jäähyväiset. Maankiertäjät saattoivat nyt paremmin tutustua luontoisetuasuntoonsa ja sen mukavuuksiin. Vaatekaapeissa oli edellisten opettajain jättämiä vanhoja vaatteita, parranajovälineitä ja kirjoja. He käyttivät luontoisetuja hyväkseen ja muuttivat ulkoasunsa kohtalaisen siedettäväksi. Ruokakaapissa oli pussillinen korppuja, sokeria ja kahvia. Elämä hymyili.
Myrsky oli jo tauonnut ja valtavat lumiaurat aukoivat kulkuväyliä. Opettajain asunnon ikkunasta avautui näköala valtatielle, jota reunustivat suuret mainostaulut: olutta, partavaahdoketta, hammastahnaa ja sytytystulppia. Kouluun erkanevan tien kulmassa oli ystävällinen huomautus autoilijoille: 'Varokaa koululaisia!' Tämän johdosta autot kiihdyttivät vauhtiaan sivuuttaes-saan V.K.J.I:n.
Neljännestä vaille kahdeksan Mr. Tucker tuli tapaamaan opettajia. Kuultuaan, että Mr. Nygaard oli häipynyt, johtokunnan puheenjohtaja naurahti:
— Hyvä on. Hänen palkkansa siirretään oppilaiden apurahara-hastoon. Ja nyt, hyvät herrat, teidän on tutustuttava koulumme ohjesääntöihin. Kas tässä!
Hän ojensi Jerrylle ja Bobolle sievästi painetun pahvilaatan, josta toverukset lukivat seuraavaa:
V.K.J.I:n OPETTAJAN KYMMENET KÄSKYT:
1. Pidä aina päämäärä selvänä.
2. Hillitse itsesi.
J. Älä lyö oppilasta — paitsi itsepuolustukseksesi.
4. Älä sano oppilasta tyhmäksi, sillä opettaja, joka ei saa oppilasta oppimaan, on itse tyhmä.
5. Älä koskaan sälytä vastuuta oppilaan hartioille.
6. Älä kiellä oppilaita keskustelemasta keskenään oppitunnilla, sillä hyvä keskustelutaito avaa tien menestykseen.
7. Älä kutsu järjestysmiestä tai talonmiestä avuksesi, ellei henkeäsi suoranaisesti uhata.
8. Älä tyrkytä oppilaille sellaista opetusta, josta he eivät pidä.
9. Kunnioita aina oppilaiden oma-aloitteista toimintaa.
10. Opeta oppilaat ymmärtämään, että V.K.J.l. on hyvä oppilaitos.
— Mielenkiintoista! huudahti Bobo. — Psykologisesti katsoen hyvin mielenkiintoista.
Mutta Jerry vaikeni. Hänen mielestään kiropraktikon tie oli sittenkin paljon sileämpi, ellei ottanut huomioon eräitä epämuodostuneita selkärankoja.
— Minä en muistanut illalla sanoa, että opettajain käytettävissä on myös koulun henkilöauto, virkkoi Mr. Tucker anteliaasti. — Kun siis tarvitsette autoa, pyytäkää talonmieheltä avaimet.
Hän vilkaisi kelloonsa ja jatkoi:
— Ehkä lähdemme alakertaan, jotta voin esitellä teidät luokalle.
Avarasta luokkahuoneesta kantautui eteiskäytävään valtava melu. Mr. Tucker tempasi oven auki ja oppilaat vaikenivat hämmästyksestä: he saivat jälleen uudet opettajat.
— No niin, hyvät ystävät, aloitti Mr. Tucker. — Istuutukaahan paikoillenne, niin esittelen teille väliaikaiset opettajat. Tämä herra on professori Minwegen, jolla on pitkä kokemus psykologian alalla…
Oppilaat alkoivat hihittää. Mr. Tucker jatkoi:
— Mr. Jerry Finn on äskettäin saapunut Euroopasta. Hän ryhtyy opettamaan teille ainekirjoitusta, kirjallisuuden historiaa ja biologiaa.
Kolmekymmentä nuorta silmäparia suuntasi katseensa maailmankansalaiseen. Hieno kuiskausten aalto kulki yli luokan. Vähitellen kuiskaukset kehittyivät hiljaiseksi puheensorinaksi ja viimein niin kovaksi meluksi, että Mr. Tucker poistui luokasta opettajainhuoneeseen Jerryn ja Bobon seurassa. Ongenkoukkuteh-tailija vilkaisi hätäisesti kelloonsa, valitti kiirettä ja kehotti opettajia silmäilemään koulun päiväkirjaa.
— Siitä selviää kaikki, hän sanoi suuripiirteisestä — Mutta muistakaa koulumme hyvä tapa: oppitunnit aloitetaan yhteislaululla.
Mr. Tucker alkoi lähteä ja lupasi tulla illalla tervehtimään opettajia. Hän pysähtyi vielä hetkiseksi kynnykselle ja näytti muistelevan jotakin. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän virkkoi:
— Teidän on toistaiseksi käytettävä oppilaiden käymälää. Näkemiin, hyvät herrat!
— Mitä me nyt teemme? kysyi Jerry neuvottomana, kun Mr. Tucker oli sulkenut oven.
— Ryhdymme työhön, vastasi Bobo pontevasti ja nuhaisesti. — Mene sinä nyt oppitunnille, niin minä tutkin sillä aikaa päiväkirjaa.
Jerry ryhdistäytyi ja työntyi reippautta teeskennellen luokkaan, joka oli laitojaan myöten täynnä tupakansavua.
— Oppitunnilla ei saa tupakoida, hän sanoi ankarasti, ei salaa eikä julkisesti. Jokaisen on noudatettava koulun järjestyssääntöjä.
Syntyi uhkaava, painostava hiljaisuus. Jerry ehdotti, että oppilaat laulaisivat kansallislaulun, mutta kun kukaan ei osannut sen sanoja eikä säveltä, niin hän suostui oppilaiden omaan valintaan: he lauloivat Ruben Williamsin tunnetun iskelmän 'Kirkon portailla sun silmiisi rakastuin' ja Gene Autryn tangon 'Huoleton rakastaja'. Oppilaat huojuivat pulpeteissaan tangon tahdissa vielä laulun jälkeenkin. Jerry koputti karttakepillä pöydän reunaan ja pyysi hiljaisuutta, mutta kun oppilaat luulivat hänen lyövän tahtia, he lauloivat uudelleen 'Huolettoman rakastajan', tosin nyt hiukan hitaammin. Tunti alkoi siis laahaavan tangon merkeissä. Sen jälkeen seurasi yleistä supinaa ja papereiden kahinaa, joka syntyi purukumikääröjen avaamisesta. Kolmekymmentä leukaa aloitti kansallisurheilun. Jerry tuijotti luokkaa ja odotti hiljaisuutta, mutta melu kiihtyi. Viimein muuan nuorukainen nosti jalkansa pulpetille ja ojentautui rentoon johtajan-asentoon.
— Jalat pois pulpetilta! huudahti Jerry. Poika ei ollut kuulevinaan.
— Jalat pois pulpetilta! Jerry toisti nyt äskeistä äänekkäämmin.
— Tarkoittaako professori minua? kysyi poika ihmeissään.
— Tarkoitan. Eikö sinulle ole opetettu minkäänlaisia tapoja?
— Vapaassa koulussa ei tarvita mitään tapoja.
— Kylläpä sinä olet suulas. Nouse ylös! Mikä sinun nimesi on? Poika nousi hitaasti, siirtyi pulpetin viereen seisomaan ja työnsi kätensä housuntaskuihin. Hän oli kookas, tumma nuorukainen, jonka ylähuulta koristi pienet viiksenalut. Hänen yllään oli koulun univormu: siniset farmarinhousut ja ruudullinen paita.
Jerry etsi pöydälle levitetystä oppilasluettelosta nuorukaisen nimeä, mutta kun hän ei kyennyt lukemaan sitä, hän kysyi uudelleen.
— Mikä sinun nimesi on?
— Stanislaus Valentin Drenckevdodevitskivitz, vastasi nuorimies.
— Kuinka sinä tavaat sen?
Nuorukainen lasketteli joukon ääntiöitä ja kerakkeita sellaisella vauhdilla, että Jerry tunsi vaistomaista kunnioitusta hänen kieltään kohtaan.
— Hyvä on, istuudu. Sinä olet siis puolalainen? Nimestäsi päätellen.
— En ole, vaan oikea amerikkalainen. Minä tulin Amerikkaan puolen vuoden ikäisenä.
— Siitä huolimatta sinä olet puolalainen. Oikeat amerikkalaiset ovat intiaaneja.
Luokasta kuului vastalauseiden kohahdus. Muuan vaalea nuorukainen viittasi kiihkeästi ja pyysi puheenvuoroa.
— Mitä sinä haluat? tiedusteli opettaja.
— Minä vain tahtoisin huomauttaa professorille…
— Nouse ylös, kun puhut! huudahti Jerry.
— Täällä ei nousta ylös! tiuskaisi poika. — Minä vain pyydän huomauttaa, että kaikki valkoihoiset ovat amerikkalaisia, mutta neekerit ja intiaanit ovat vieraita.
— Kuka sinulle sellaista on opettanut? kysyi Jerry.
— Minä tiedän sen muutoinkin, vastasi poika.
— Mikä sinun nimesi on?
— Wesley Catherwood. Minä olen syntynyt tässä maassa eikä minua komenneta.
— Vai niin, vastasi Jerry kuivasti. — Asia on nyt niin, että sinä olet oppilas ja sinua komennetaan.
Luokasta kuului uusi vastalauseiden kohahdus. Wesleyn vieressä istuva nuori neito, jonka hiukset oli valkaistu vetysuper-oksidilla ja kulmakarvat värjätty kenkävoiteella, pyysi puheenvuoroa. Luokka vaikeni. Pikku Marilyn venytteli purukumia uusien tekohampaiden ja sormenpäiden välissä ja alkoi puhua verkkaisesti.
— Professori ei kai tiedä, että Wesleyn isä omistaa Payns-villessä suuren tavaratalon?
— En, sitä en valitettavasti ti.etänyt, vastasi opettaja ihmeissään. — Mutta mitä tekemistä sillä on meidän koulumme kanssa?
— Wesleyn isä on V.K.J.I:n perustajajäsen ja suurin lahjoittaja.
Wesley Cathervroodin kasvoille levisi ylimielinen voittajanilme. Hän kaivoi taskustaan kourallisen purukumikääröjä ja alkoi heitellä niitä ympäri luokkaa. Äskeinen Marilyn ryhtyi puuteroimaan kasvojansa ja vaikutti nyt Marlene Dietrichin ilmetyltä kaksoisolennolta: hän oli yhtä raukea ja yhtä väsynyt. Jerry Finn pureskeli huuliansa ja tunsi hävinneensä ottelun ensimmäisen erän. Hän ryhtyi kohentelemaan silmälasejaan ja muutti opetus-taktiikkaansa.
— Hyvät ystävät. Lukujärjestyksen mukaisesti tällä tunnilla pitäisi olla kirjallisuuden historiaa.
— Aaahhh! kuului luokasta yhteishuokaus.
— Koulun päiväkirjasta käy selville, jatkoi Jerry tyynesti, että teille on viime tunnilla selostettu opetuselokuvan avulla kirjallisuuden olemusta. Voiko joku selostaa lyhyesti, mitä kirjallisuudella tarkoitetaan sanan laajimmassa merkityksessä?
Kukaan ei viitannut. Jerry odotti rauhallisesti ja jatkoi viimein: — Ihmishengen kaikkia kirjoitettuja ja painettuja tuotteita sanotaan kirjallisuudeksi…
— Kuivaa! huudahti muuan läpinäkyvä sielu luokan taustalta.
Jerry koputti karttakepillä pöydän reunaan ja jatkoi:
— Me annamme nyt kirjallisuudelle kuitenkin suppeamman merkityksen ja lähdemme tarkastelemaan sitä ryhmää, jota sanotaan kauno- eli tietokirjallisuudeksi…
— Roskaa! kuului takapenkiltä.
— Vanhanaikaista! huomautti Stanislaus Valentin Drencke… jne.
— Me haluamme nähdä elokuvia! ehdotti joku.
— Elokuvia! huudahti koko luokka. — Antakaa meidän nähdä elokuvia!
— Kolmiulotteisia! huomautti Wesley Catherwood. — Kyllä minun isäni maksaa.
Jerry odotti hiljaisuutta. Viimein hän ryhtyi takomaan nyrkillään pöytää ja huudahti:
— Hiljaisuus!
— Meillä on oikeus puhua! ärähti muuan pullea nuorukainen eturivistä.
— Pyydän hiljaisuutta! toisti opettaja. — Tämä ei ole elokuvateatteri, vaan koulu.
Jerry astui taulun eteen, tarttui liituun ja korotti äänensä:
— Elokuvateatterit ovat nukkumista tai kuhertelemista varten, mutta Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutissa te saatte nauttia sivistyksen hedelmistä. Muistikirjat ja kynät esille! Nyt ryhdymme tarkastelemaan kirjallisuuden eri lajeja. Kirjallisuus voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: lyriikkaan, dramatiikkaan ja epiikkaan.
Jerry kääntyi selin luokkaan ja antoi narskuvan liidun koskettaa taulun mustaa pintaa. Mutta hän ehti kirjoittaa vain sanan 'lyriikka', kun jo sai takaraivoonsa epämiellyttävän heittoiskun. Opettajan kädestä putosi liitu ja hän kääntyi hitaasti luokkaan pyyhkien niskastaan punertavaa tomaattimehua.
— Kuka heitti? hän kysyi vaativasti.
Kolmekymmentä farmarinhousuihin pujahtanutta tulevaisuudentoivoa oli vaiti kuin sukka pieksussa.
— Kuka heitti? kysyi Jerry uudelleen. Ei vastausta. Nuoret leuat jauhoivat vain urhoollisesti purukumia ja syyllisyys kätkeytyi kauniiseen yhteistuntoon. Jerry kääntyi uudelleen selin luokkaan, nosti lattialta liidun ja vilkaisi äkkiarvaamatta taakseen. Opetuslapset istuivat rauhallisesti kädet ristissä, sillä he tunsivat opettajain salakavalat yllätyskeinot. Jerry muisti seitsemännen käskyn lohduttavat sanat: "Älä kutsu järjestysmiestä tai talonmiestä avuksesi, ellei henkeäsi suoranaisesti uhata". Totta tosiaan: hänellähän ei ollut vielä mitään hätää! Opettajan ura oli aina hiukan vaivalloinen, koska hyviä neuvoja oli aina autuaampi antaa kuin ottaa. Hän ryhtyi jatkamaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan:
— Tunnepohjaisin ja samalla välittömin kirjallisuuden laji on siis lyriikka. Mutta menkäämme eteenpäin!
Hän kääntyi kirjoittamaan taululle sanaa dramatiikka, mutta se oli keskeytettävä ensimmäiseen tavuun, sillä luokka aloitti nyt hirvittävän offensiivin. Mädät kananmunat ja tomaatit räiskäh-telivät kuin kranaatit. Entisenä sotilaana Jerry heittäytyi lattialle ja ryömi taulun taakse suojaan. Ennen syntymäänsä mädäntyneet kananpojat viruivat hänen hartioillaan ja selässään ja levittivät vastenmielistä rikkivedyn lemua. Tulitus taukosi tuokioksi. Jerry käytti tilaisuutta hyväkseen, nousi vaaniskellen jalkeille ja pujahti äkkiä opettajainhuoneeseen, jossa Bobo oli syventynyt tutkimaan koulun päiväkirjaa.
— Joko tunti päättyi? kysyi psykologi rauhallisesti eikä nostanut katsettaan mahtavan kirjan sivuilta.
— Jo, vastasi Jerry hengästyneenä. — Ja samalla päättyi minun opettajanurani Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutissa. Olen liian vanhanaikainen. En kykene opettamaan nykyajan nuorisoa.
Bobo sulki kirjan ja nousi ihmettelemään:
— Sinulta puuttuu psykologinen oivallus. Sinä et näköjään tajua, että psyykillisten tapahtumain kulkua ei voida tyrehdyttää. Mi-mikä täällä haisee?
Bobo nuuhkaisi ilmaa nuhaisella nenällään ja huomasi vasta nyt Jerryn töhryiset vaatteet.
— Mitä on tapahtunut? Jerry, mitä sinä olet tehnyt?
— Opettanut, vastasi Jerry kuivasti.
— Opettanut?
— Niin juuri. Kirjallisuuden alkeita. Ja vastaukseksi sain mätiä tomaatteja ja kanan alkeita. Bobo, minä aion lähteä.
— Ei, Jerry. Minä lupasin Mr. Tuckerille, että hoidamme opettajain tehtäviä viikon päivät. Sinun täytyy oppia uusiin tapoihin, tai oikeammin: sinun täytyy unohtaa kaikki vanhat tavat. Olen varma, että suuttumuksesi katoaa heti, kun alat tutkia sitä introspektiivisesti. Kokeellinen psykologia esimerk…
— Lopeta! keskeytti Jerry. — Sinä olet hullu!
— Sen sinä olet sanonut aikaisemminkin.
— Etkö sinä vieläkään usko sitä? Mr. Nygaard oli oikeassa: tämän instituutin oppilaille on puhuttava pistooli kädessä ja kaasunaamari kasvoilla. Koulun päiväkirjasta ilmenee, että täällä ei ole vielä yksikään opettaja ollut viikkoa pitempää aikaa. Ymmärrän hyvin, että he ovat lähteneet. Ja minä lähden myös.
Bobo huoahti:
— Kaikki johtuu vain siitä, että opettajat eivät kykene ratkaisemaan ongelmia. He eivät käsitä, että opettaminen on aloitettava ihmissuhdekoulutuksesta. Ollessani psykologian professorina Bostonissa… Etkö sinä kuuntele?
— En. Lähden yläkertaan puhdistamaan vaatteitani, ja sen jälkeen käyn noutamassa talonmieheltä auton avaimen.
— Tosiaan! Mehän voimme aamiaistunnilla käväistä Paynsvillessä, innostui Bobo.
Jerry poistui huoneesta sanaakaan sanomatta. Bobo kohotti olkapäitään ja haroi hetkisen takkuista tukkaansa. Hän suorastaan hekumoi opetuksen innossa. Hän aikoi ottaa oppituntinsa aiheeksi 'Psykologia ja siveysoppi', jota varten hän oli tehnyt jo joitakin muistiinpanoja. Herttaisesti hymyillen hän työntyi luokkahuoneeseen, jossa löyhkäsivät mädät kananmunat, tomaatit ja eltaantunut tupakansavu. Oppilaat vastasivat hänen hymyynsä, ja Bobo tunsi saaneensa ensimmäisen konkreettisen kosketuksen opetuslapsiinsa.
— Onko teillä tapana tupakoida oppitunnilla? hän kysyi aurinkoisesti.
— On, vastasi pieni ja kitukasvuinen poika, jonka nimi — opettajan pöydällä olevan pulpettikartan mukaan — oli David Benton.
— Hyvä on, vastasi Bobo. — Ehkä joku voi tarjota minullekin savukkeen?
Hillitty kuiskausten aalto löi yli luokan. Wesley Catherwoodin vieressä istuva tyttö avasi käsilaukkunsa ja heitti Bobolle savukkeen.
— Kiitoksia, neiti! huudahti Bobo, sytytti savukkeen ja istuutui pöytänsä ääreen.
Bobo imi savukettaan ja koetti tähyillä luokan perälle, jossa nuorukainen ja neitonen suutelivat toisiaan.
— Onko teillä tapana myös suudella oppitunnilla? kysyi opettaja.
Kukaan ei vastannut. Bobo jatkoi:
— Psykologisesti katsoen suuteleminen on aina aidompaa välitunnilla tai kotimatkalla. Mutta jos joku tuntee voittamatonta tarvetta suudella oppitunnilla, niin ilmoittakoon siitä minulle.
Luokassa oli hiljaista kuin kirkon sakastissa, joten Bobo oli voittanut ottelun ensimmäisen erän.
— Ja nyt laulamme! hän kehotti pontevasti ja nousi.
Oppilaiden oma-aloitteisuuteen vedoten Bobo sai kuulla kolme viime hetken huippuiskelmää: 'Hi-lili, hi-lo', 'Vain sinä, rakas' ja 'Suutele minua tulisemmin, John!'
Tunnelma oli vapaa ja välitön, niin vapautunut, että takarivillä istuva nuorukainen, jonka nimi pulpettikartan mukaan oli John Blackfish, suuteli tummatukkaista tyttöä. Päästäkseen opetusaiheeseensa käsiksi Bobo aloitti elettävän hetken tunnelmasta.
— Hyvät ystävät! Kukaan ihminen ei voi väheksyä suutelemisen merkitystä. Se on ensin vähäinen, merkityksetön tapa, mutta myöhemmin se johtaa pitemmälle. Nykyaikaisessa romaanissa suudelma on kirjan olennaisin osa, jonka ympärille on siroteltu suuri joukko sivuseikkoja. Mekaanisesti katsottuna se on painoasia, joka esitetään kuitenkin suullisesti. Voidaan myös sanoa, että se on kahden imulaitteen yhtymäkohta eli kontakti. Kodissanne te varmasti näette pikku siskojen ja veljien saavan suudelmia vapaasti. Nuorten miesten sen sijaan täytyy monesti varastaa niitä ja vanhojen miesten ostaa. Ensi suudelma saadaan vain kerran elämässä, ja se muistetaan vielä silloinkin, kun viimeksi saatu on jo unohtunut. Suudelma synnyttää nuoressa koulutytössä uskoa, aviovaimossa toivoa ja odottavassa eli yksinäisessä ikänaisessa kristillistä armeliaisuutta.
Luokan perältä lähti liikkeelle kuiskausten maininki, joka voimistui pian hiljaiseksi supinaksi. Joku sanoi jo melko äänekkäästi:
— Eihän tässä ole mitään uutta… Vanhaa höpinää…
Bobo silmäili muistiinpanojaan. 'Psykologia ja siveysoppi' oli kuitenkin aihe, joka vaati hiukan laveamman pohjakaavailun. Sen vuoksi hän jatkoi maaperän muokkausta seuraavin sanoin:
— Baltimoren City Collegen bakteriologian professori Bryan on tutkinut suudelmien aiheuttamaa tautien tartuntavaaraa ja todennut, että jokaisessa suudelmassa siirtyy keskimäärin 143 bakteeria suusta suuhun. Näistä bakteereista on viisitoista tai seitsemänkymmentäkaksi tauteja aiheuttavia. Bakteerien siirtyminen suusta toiseen on suorassa suhteessa suudelman tulisuuteen ja aikaan. Siis mitä pitempään ja tulisemmin te suutelette, sen varmemmin saatte tai annatte toisillenne lahjaksi bakteereja…
— Se ei ole totta! keskeytti Stanislaus Valentin, jonka sukunimi oli liian monimutkainen lausuttavaksi, tavattavaksi ja ladottavaksi.
— Se on totta, tähdensi Bobo. — Professori Bryan todistaa tieteellisesti, että bakteerit viihtyvät parhaiten nuorten koululaisten mehukkaissa ja pehmeissä huulissa,"mutta karttavat sen sijaan aikaihmisten kylmiä ja kuivia huulia. Jos suutelijat tupakoivat ankarasti, on tartunnan vaara vain kolmannes normaalista. Tällä kaikella tahdon vain sanoa, että suuteleminen yleensäkin on bakteriologisesti arveluttava tunne- ja lihastoiminta. Jos taas ryhdymme tarkastelemaan asiaa psykologian ja siveysopin valossa, niin…
Bobo sai vastaanottaa ensimmäisen tomaatin, joka töhri hänen rintapielensä. Hän alkoi pyyhkiä silmälaseistaan tomaattimehua ja oli hiukan ihmeissään. Jotta lukijan mielikuvituskin saisi hieman terveellistä veryttelyä, jätämme Bobon ja hänen opetuslapsensa ja siirrymme portaita myöten koulun yläkertaan, opettajain luontoisetuasuntoon, jossa Jerry Finn nautti aamupäiväkahvia koulun talonmiehen Mr. Redmanin seurassa.
— Ja niin kuin sanottu, herra professori, puhui talonmies leveällä etelän murteella, niin auto on aina käytettävissänne. Se on nyt vähän jäähtynyt, mutta jos sitä pikkusen pukkaa, niin voi helkutti kuinka se menee.
— Hyvä on, Mr. Redman. Tarkoitukseni on lähteä professori Minwegenin seurassa Paynsvilleen.
— Minä lykkään auton vajasta pihalle. Muuten, mitäs tohtori tykkää tämän koulun elämästä?
— Suurenmoista! Haluatteko lisää kahvia?
— En välitä. Se on hyvä se, että tykkäätte. Olitteko te Euroopassakin opettajana?
— Kyllä, Suomessa.
— Just niin. Se on kuulemma kovin kylmä kontri. Lunta ja jäätä suvellakin. Kuinkas siellä ihmiset voi elää?
— Niin ja näin…
— Sitä minä arvelinkin. Suomalaisethan ovat muuten mongoleja vai kuinka?
— Niin…
— Mutta tohtori Aaikuttaa ihan ihmiseltä, tarkoitan…
— Te imartelette, Mr. Redman.
— En yhtään. Minä olen kotoisin Texasista. Texas on Yhdysvaltain jälkeen suurin maa maailmassa. Sen takia siellä ei osatakaan yleisesti lukea ja kirjoittaa. Mutta ei se ole niin tarpeellistakaan, kun jokainen kuitenkin tuntee dollarin.
Jerry noudatti vapaita tapoja ja nousi pöydästä vaihtamaan ylleen komerosta löytämiään vaatteita. Talonmiehellä ei ollut kiirettä. Hän odotti suojasäätä, jotta ei olisi tarvinnut ryhtyä lumitöihin. Samassa alkoi alakerrasta kuulua kovaa melua ja avunhuutoja. Jerry loi kahvivieraaseensa levottoman katseen ja kysyi hätääntyneesti:
— Kuulitteko? Joku huutaa apua.
— Siellä on ehkä pieni yhteenotto. Ei maksa välittää.
— Mutta joku huutaa apua. Meidän on mentävä.
Mr. Redman nousi hitaasti ja sanoi jaaritellen:
— Ohjesääntöjen mukaan minun ei pitäisi mennä ennen kuin kutsutaan. Paitsi silloin, kun kuuluu laukaustenvaihtoa. Mutia viime aikoina on ollut perin rauhallista, perin rauhallista, Mr. Finn. Koulun presidenttikin sanoi jokin päivä sitten, että moraali on nyt nousemaan päin. Poliisien apua ei ole tarvittu — oo, ei moneen viikkoon…
Melu voimistui nyt kovaksi ryskeeksi ja pauhinaksi. Jerry erotti selvästi Bobon äänen. Hän pyysi apua.
— Mr. Redman, meidän on mentävä nyt! sanoi Jerry päättävästi ja avasi oven.
— Okay, tohtori. Mennään pois.
Jerry työnsi edellään harteikasta texasilaista, joka ei antanut sanoilleen hetkenkään lomaa.
— Jokos Suomessa on kouluja? kysyi Mr. Redman eikä pitänyt vähääkään kiirettä.
— Pari — kolme, vastasi Jerry ja koetti kiihdyttää vauhtia.
— Tässä maassa niitä sentään on. Ja hyviä. Ja kalliita…
Talonmiehen sanat hukkuivat nyt luokasta lähtevään ryskeeseen ja huutoihin. Hän tempaisi äkkinykäisyllä oven auki, avasi työmekkonsa napit ja veti vyöstään kaksi pitkäpiippuista pistoolia. Sitten hän astui hartaasti luokkahuoneeseen ja sanoi rauhallisesti :
— Järjestykseen!
Hän silmäili avaraa luokkahuonetta ja nuuhkaisi ilmaa.
— Täällä on taaskin poltettu marijuanaa. Kenen luvalla?
— Professori Minwegenin luvalla, vastasi nuori, vaaleatukkainen tyttö, joka tunnin alussa oli tarjonnut Bobolle hasista sisältävän savukkeen.
Luokkahuone oli täydellisen sekasorron vallassa. Suurin osa pulpeteista oli säpäleinä, kartat ja taulut oli viilletty puukoilla suikaleiksi ja seinät ja katto töhritty musteella. Kumoon kaadetun taulun alla makasi Bobo, kädet ja jalat sidottuna ja kauttaaltaan tomaattimehussa.
— Päästäkää ukko siteistä, sanoi talonmies ja silmäili rauhallisesti luokkaa.
Muuan pisamanaamainen nuorukainen irrotti siteet ja nosti raskaan taulun Bobon päältä. Psykologi nousi huojuen, heittäytyi Jerryn syliin ja nyyhkytti ääneen:
— Tein psykologisen virheen… En ottanut… huomioon… heidän seksuaaliviettiään… Olin varma, että determinoiva tendenssi… oli jo luonut… tarpeet…
— Viekää se huilaamaan, sanoi talonmies Jerrylle. — Sillä on päässä muutakin kuin hilsettä.
Bobo lähti Jerryn tukemana yläkertaan, ja Mr. Redman jäi selvittämään tilannetta. Leipälapioita muistuttavat kourat pistoolien kahvassa ja tutkisteleva ilme sikkaraisissa silmissään hän seisoi hetkisen äänettömänä ja kysyi sitten kuivasti:
— Kukas tämän nyt maksaa?
Oppilaat seisoskelivat pikku ryhmissä särjettyjen pulpettien lomissa ja vaikenivat. Samassa Wesley Catherwood, rikkaan liikemiehen ja V.K.J.I:n perustajajäsenen poika, astui pari askelta talonmiestä kohden, veti sekkikirjan povitaskustaan ja äänsi ylimielisesti:
— Paljonko, Mr. Redman?
Talonmies loi verkkaisen yleissilmäyksen luokkahuoneeseen ja virkkoi:
— Tämä on nyt kurjemmassa kunnossa kuin viime viikolla. Ja silloin tuli korjaus ja siivous maksamaan kaksituhatta dollaria.
Nuorukainen Wesley Catherwood pyöritteli kynää sormissaan ja toisti äskeisen kysymyksen:
— Paljonko, Mr. Redman?
— Kirjoita kolmetuhatta… Tai kirjoita saman tien kolme ja puoli…
Nuorukainen Wesley Catherwood, jonka isä omisti suuren tavaratalon ja muutamia öljylähteitä Texasissa, ojensi talonmiehelle sekin ja sanoi:
— Kirjoitin neljätuhatta, mutta teidän on pidettävä turpanne kiinni.
— Se kyllä pysyy, lupasi Mr. Redman ja lisäsi hitaasti jaaritellen: — Menkää kotiinne ja sanokaa, että koulu pidetään suljettuna pari päivää. Keskuslämmityskattila räjähti tänään. Onko selvä, pojat?
Steeve Nygaard oli lähtökiireessään unohtanut vaatekomeroon matkalaukun, jonka sisällys auttoi maankiertäjiä pukeutumisessa. He käyttivät hyväkseen kohtalotoverinsa vaatteita ja sulloivat omansa niiden tilalle matkalaukku! ti. Professori Minwegen, jonka tohtorinväitöskirja käsitteli naurun psykologiaa, oli vajonnut hymyttömään pessimismiin. Hänen ohimoltaan kivisti, sillä hän ei ollut tottunut polttamaan savukkeita, jotka sisälsivät humalluttavaa marijuanaa. Hänen masentunutta mielialaansa painoi kaiken lisäksi kalvava itsesyytös:
— Tein psykologisen virheen…
— Koeta nyt välillä keksiä jokin toinen selitys, huomautti Jerry kyllästyneenä ja seurasi toverinsa pukeutumista. — Tunnusta suoraan, että et tunne kyllin hyvin eläinpsykologiaa.
— Totta kai tunnen. Olinhan minä puolitoista vuotta Bostonin yliopiston psykologian laboratoriossa apulaisena, ja silloin jouduin tutkimaan myös eläinten mukautumista tiettyihin olosuhteisiin. Mutta jos nyt ajattelen äskeistä tapahtumasarjaa, niin kokeellisen metodin mahdollisuudet olivat varsin rajoitetut. Niitä ei olisi voinut kuitenkaan kvantitatiivisesti käsitellä, koska vain rajoitettua alaa voidaan kokeellisesti tarkastella. Ja sitä paitsi…
— Kiiruhda! keskeytti Jerry.
— Teen parhaani. Minua janottaa.
— Vesijohdosta tulevaa vettä ei voi juoda, vastasi Jerry. — Se on ruskeata kuin olut ja haisee kuin virtsa. Oppilaat ovat lianneet kaivon. Talonmies kertoi lähettäneensä vesinäytteen Clevelandiin tutkittavaksi, ja sieltä oli saapunut lyhyt vastaus: — Teidän hevosessanne on sokeritauti…
Bobo huoahti:
— Kouluparka… Mistä sinä sait kahviin veden?
— Sulatin lumesta. Joko olet valmiina lähtöön?
— Aivan heti…
Bobo loi silmäyksen huoneeseen ja vaikutti hiukan haikealta.
— On kovin moraalitonta lähteä tällä lailla, hän virkkoi alakuloisesti. — Ja Mr. Tucker kun niin luotti meihin.
Bobo katsahti varmuuden vuoksi ruokakaappiin ja tarttui korp-pupussiin.
— Luuletko, että voimme ottaa tämän evääksi? — Ota pois!
— Se ei siis sinun mielestäsi ole varkaus?
— Ei, vaan palkka.
Jerry tyhjensi sokeriastiasta palat Bobon korppiipussiin ja lisäsi:
— Ja tässä on palkankorotus… Psykologi huoahti syvämietteisestä
— Ihmiset vaativat nykyään joka päivä palkankorotusta — paitsi synnin palkkaan.
— Joko lähdemme?
— Kohta…
Bobo loi edelleen silmäyksen huoneeseen aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Samassa hän huomasi ikkunalla talkkirasian ja tarttui siihen.
— Saat odottaa vielä hetkisen. Riisun kengät ja sukat jalastani ja sirottelen vähän talkkia varpaiden väliin.
— Minkä vuoksi?
— On mukavampi kävellä. Paynsvilleen on lähes kahdeksan mailin matka.
Jerry astui ovelle ja sanoi juhlallisesti:
— Tällä kertaa emme kävele, vaan ajamme autolla.
Bobon moraalinen takahumala oli vaihtunut moraaliseksi kohmeloksi. Hän ei halunnut tehdä mitään harkitsematonta ja kiellettyä.
— Ei, Jerry. Ei käy päinsä. Sehän olisi varkaus.
— Kuuka niin? Meillähän on oikeus käyttää koulun autoa.
— Ei pakenemiseen.
Jerry pysähtyi miettimään. Niin kuin arvoisa lukija voi todistaa, Jerry Finn ei ole tarinamme aikana tehnyt vielä ainoatakaan maininnan arvoista rikosta. Mutta nyt, juuri nyt hän olisi ollut valmis vaikka pieniin rikoksiin. Häntä oli tölväisty ja häväisty, ja itsetunnon ahtaassa päästäisen-pesässä odotettiin pientä hyvitystä. Hän oli urhoollisesti kaupannut opetuslapsilleen yleissivistystä ja odotti liikevoitoista pikkaraista osingonjakoa. Koulun luontoisetuauton lainaaminen tuntui perin sopivalta palkkiolta. Hän katsoi elämänkumppaniaan suoraan siln iin ja sanoi tyynesti:
— Hyvä veli. Jos ajamme autolla Paynsvilleen, se ei vielä korvaa meidän päiväpalkkaamme. Toisin sanoen: me kärsimme palkan alennusta.
— Palkat alenevat yleisesti — paitsi synnin palkka, vastasi psykologi.
— Tuon nerouden sinä sanoit jo äsken!
— Taisin sanoa, mutta toisin päin. Tieteellisesti voidaan todeta, että ihminen voi sanoa saman ajatuksen noin viidellätuhannella eri tavalla.
— Sinä olet nero, Bobo!
— Nerot ovat tavallisesti kuolleita.
— Mikä onni, että sinä elät vielä.
— Vajaa tunti sitten olin vähällä joutua nerojen joukkoon. Jerry teki kärsimättömän eleen.
— Eikö ole turhaa jatkaa tällaista jaarittelua? hän sanoi hap-pamesti. Voisin kunnioittaa sinua paljon enemmän, ellet aina ryhtyisi halkomaan hiuksia.
— Jos hius on halkaistava, niin halkaistaan se, kunhan se vain estää rikolliset teot.
Jerry astui Bobon eteen ja työnsi kasvonsa miltei hänen kasvoihinsa.
— Minä en halua houkutella sinua rikoksen teille, hän äänsi vakavasti, sillä se ei kuitenkaan auttaisi meitä pääsemään kong-ressimiehiksi. Asia on hyvin yksinkertainen: lainaamme koulun auton, ajamme sillä Paynsvilleen ja pyydämme jonkun ajamaan auton takaisin. Sano, onko siinä jotakin laitonta?
Bobo haroi harmaata hiuspehkoaan ja vastasi:
— Ei, luullakseni. Laki suojelee kaikkia niitä, jotka voivat palkata asianajajan avukseen. Me emme voi palkata.
— Bobo! Etkö sinä näe muuta kuin oman napasi? Mitä hittoa me teemme lakimiehellä, ellemme tee mitään laitonta?
— Ei ihmisiä sen vuoksi tuoniltakaan. Miljoonat joutuvat vankilaan vain sen tähden, että eivät tunne lakia. Rikoslaki on niin kuin herkullinen makkara: sinä tunnet sitä kohtaan suurta vastenmielisyyttä heti, kun kuulet minkälaisista aineksista se on valmistettu.
Porraskäytävästä kuului askelia, ja samassa aukeni ovi ilman muodollista koputusta. Mr. Redman astui hattu takaraivolla sisään ja ilmoitti:
— Kaara on nyt sitten pukattu tielle. Koettakaa saada jokin auto lykkäämään sitä inan matkaa, niin kyllä se sitten lähtee vauhtiin. Ja sitten…
Mr. Redman piti lyhyen, luovan tauon ja jatkoi:
— Meidän 011 pidettävä parin päivän loma. Kyllähän herrat ymmärtävät? Mutta siitä ei pitäisi puhua kovin paljon. Niin että viipykää vain kaupungissa pitempään, jos huvittaa.
Bobo rykäisi merkiksi, että aikoi sanoa jotakin, mutta Jerry ehti väliin ja tokaisi:
— Hyvä juttu, Mr. Redman. Tarkoituksemme on lähteä aivan heti.
Talonmies ojensi Jerrylle auton avaimen ja suuntasi sanansa Bobolle:
— Parin päivän lepo tekeekin professorille hyvää…
— Kyllä, vastasi Bobo. — Erittäin hyvää…
— Okay, herrat. Pitäkää lystiä!
Talonmies lähti ja jätti jälkeensä vahvan oluen löyhkän. Bobo virkkoi alistuneesti:
— Lähdetään sitten. Ainakin taivaan laki on tänään sininen…, Hän katsahti vielä ikkunalle ja otti käteensä talkkirasian:
— Luuletko, että voisin ottaa tämän taskuuni?
— Tietysti, vastasi Jerry. — Mutta mitä sinä sillä teet?
— Jos sittenkin joudumme kävelemään…
Jerry huoahti. Bobo työnsi talkkirasian epäröiden taskuunsa, otti korppupussin kainaloonsa ja loi Jerryyn kysyvän katseen. Tämä nyökkäsi. Sitten he lähtivät aivan kuin jotakin rikostaan pakoon. Kaksi kunnon opettajaa. Toimetonta, koditonta ja palkatonta. He eivät kuuluneet siihen suureen opettajavalioon, jonka tehtävänä oli nukuttaa oppilaat. Heitä ei myöskään voinut rinnastaa yliopistojen professoreihin, jotka joutuivat nuorina ylioppilaina yliopistoon eivätkä koskaan päässeet sieltä opullisesti pois. Ei. Sattumalta, nimenomaan sattumalta he olivat erehtyneet elämän suureen oppositiopuolueeseen, joka ei koskaan päässyt hallitukseen.
Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutti oli yksityisyritys, joka eli ja toimi lahjoitusten varassa. Laitoksen hyväksi oli toiminnassa yli neljäsataa avustusyhdistystä ja naisten ompeluseuraa. Mitä enemmän naisten ompeluseuroja perustettiin, sitä useammat aviomiehet saivat itse parsia sukkansa ja pestä paitansa.
Kolme vuotta sitten muuan lähiseudun farmari lahjoitti koululle henkilöauton. Se oli hyväksi tunnettu Ford, joka oli valmistettu vuonna 1915. Jerryä kiinnosti antiikkiesineet, mutta Bobo silmäili autoa kovin epäluuloisesti. Hän avasi auton oven ja katsoi sisään. Etuistuinta oli paikattu ja vahvistettu vanhoilla säkeillä ja sanomalehdillä. Läjään painuneella takaistuimella oli ruostunut lapio ja rautakanki sekä suuri kimppu rautalankaa mahdollisia korjauksia varten. Bobo ravisteli päätään:
— Huonolta näyttää. Kumpi ajaa?
— Minulla ei ole ajolupaa, vastasi Jerry.
He astuivat luontoisetuautoon, jonka talonmies oli työntänyt lähtövalmiiksi valtatien viereen. Bobo kokeili käynnistintä, mutta autovanhus oli vaiti. He poistuivat autosta ja turvautuivat peukaloihin. Mutta ohikiitävät autot eivät kunnioittaneet vanhuutta, vaan sivuuttivat juhlallisesti koulun raihnaisen Fordin, joka kaipasi pientä työnnällystä ja ystävällistä ravistelua.
Viimein muuan auto pysähtyi ja tarjoutui auttamaan matka-miehiä. Uudenaikaisessa ajoneuvossa istui neljä herrasmiestä. Ajajalla oli ystävällinen katse, pienet viikset ja syvä bassoääni. Kuultuaan että avunpyytäjät olivat ammatiltaan opettajia, hän ymmärsi hyvin, että heidän autoaan täytyi työntää.
— Menkää autoonne, niin minä annan vauhtia, hän kehotti avuliaasti ja sulki ajoneuvonsa ikkunan.
Bobo istuutui ohjauspyörän ääreen ja jäi odottamaan töytäisyä. Jerry istahti psykologin viereen ja virkkoi rauhallisesti:
— Oli onni, että panit sen talkkirasian taskuusi. Kaiken varalta.
— Hius on aina arvokkaampi päässä kuin kammassa, vastasi Bobo.
Autoteollisuuden kunniavanhus lähti kiljahtaen liikkeelle. Bobo painoi kytkintä ja ravisteli uupunutta vaihdetankoa.
— Kytkimessä on jokin vika, hän totesi asiantuntevasti.
— Pääasia, että pääsemme eteenpäin, vastasi Jerry.
— Vaihde on myös epäkunnossa.
— Älä ole huolissasi. Ehkäpä V.K.J.I:n pikku enkelit ovat rikkoneet koulun autonkin?
— Nykyään ei enkeleitä löydä enää muualta kuin taivaasta. Bobon sanat hukkuivat kovaan kolinaan ja rämyyn. Vauhti
kiihtyi ja kasvoi kuin armeliaisuus kirkon myyjäisissä. Iäkäs Ford vanhus nitisi liitoksissaan. Se ei ollut koskaan päässyt näin mielettömän hurjaan kiitoon, ei edes kultaisina nuoruutensa päivinä, jolloin sillä kuljetettiin maitoastioita meijeriin ja lapsia pyhäkouluun.
— Käykö moottori? kysyi Bobo.
— En kuullut, mitä sanoit.
— Koetahan kuunnella, onko moottori käynnissä!
— En voi erottaa… Älä aja näin kovaa…
— En voi mitään, kun takaa työnnetään.
Parin mailin taival oli taittunut. Äkkiä vauhti alkoi hiljentyä ja ystävällinen avunantajain auto ajoi Jerryn ja Bobon vierelle.
— Eikö moottori käy vieläkään? kysyttiin viereisestä autosta.
— Ei, vastasi Bobo. — Se on niin jäähtynyt. Voisitteko työntää vielä pikku matkan?
Mies hymähti halveksivasti eikä vastannut. Hän tunsi kuitenkin vaistomaista kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka kuluttivat elämänsä kasvatustyöhön ja tappoivat itsensä monestikin sivutoimillaan — voidakseen elää paremmin. Inhimillinen säälintunne kannusti avunantajia uuteen työnnällykseen. Opettajain kulkuneuvo lähti hirnahtaen uuteen laukkaan. Kunnon kasvattajat eivät kuitenkaan nauttineet vauhdin hurmasta, sillä epämukava istuin alkoi hiljalleen irtautua ja kova räminä pani korvien rumpukalvot koetukselle. He alkoivat jo lähestyä Paynsvilleä. Liikenne vilkastui, ja valtavat mainosjulisteet kertoivat sivu-saatiosta. Vielä pari mailia, ja he olivat kaupungissa. Vauhti hiljeni ja takaistuimelle paiskattu rautalankakimppu lopetti iloisen polskansa. Avunantaja tunsi täyttäneensä vaadittavan normin, ajoi opettajain auton rinnalle ja huudahti avatusta ikkunasta:
— Onko autonne säiliössä bensiiniä?
Bobo oli nyt kuin koomikko, jonka elämä ei ole naurun asia.
— Totta kai, hyvä herra. Kaiken pitäisi olla kunnossa…
— Ajakaa tien laitaan ja pysäyttäkää.
Bobo painoi jarrua, mutta nuortunut vanhus liikkui edelleenkin.
— Jarru ei toimi, hän kuiskasi vieressään istuvalle Jerrylle.
Viimein loppui vauhti ja Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutin kunnon opettajat astuivat lonkkaansa hieroen autosta. Ystävällinen työntäjä pysähtyi kiiltävin kyljin Ford-vanhuksen eteen. Vieraat tulivat nyt tarkastamaan historiallista kulkuneuvoa. Se oli kuin korkkiruuvi, jonka pelkkä näkeminenkin synnyttää eräissä tilaisuuksissa hilpeän tunnelman.
— Moottorissa täytyy olla jokin vika, sanoi mies, jolla oli aikaisemmin mainitsemamme ystävällinen katse ja pikku viikset.
Viikset hänellä oli edelleenkin, mutta katse ei ollut enää ystävällinen, vaan kiinnitarttuva ja syyttävä.
— Minne herrat ovat matkalla? hän kysyi matalasti.
— Länteen, vastasi Bobo.
— Teillä ei varmaankaan ole bensiiniä?
— Katsotaan…
Bobo ryhtyi avaamaan rautalangalla sidottua suojuspeltiä ja koetti olla nyt kaikkea muuta kuin oma itsensä. Hänen kätensä vapisivat, ja vähän väliä hän kohensi silmälasejaan. Vihdoin viimein hän sai suojuspellin liikkeelle, ja silloin paljastui vika: autossa ei ollut moottoria. Neljä ystävällistä herrasmiestä suuntasi nyt katseensa Boboon ja hänen avuttomaan toveriinsa, ja lyhyen tuokion oli hiljaista. Sitten viiksekäs tarttui Boboa rinnuksista ja sanoi:
— Vai yritit sinä vetää minua nenästä? Puhu nyt mitä tahansa, mutta minä puhun näin.
Hän irrotti kätensä psykologista ja suuntasi nyrkkinsä hänen vavahtelevaan leukaansa. Bobo horjahti ja koetti ottaa tukea luontoisetuautosta, mutta bassoääninen autoilija tempaisi hänet vasemmalla kädellään pystyyn ja suuntasi oikealla kädellään uuden iskun. Jerry harppasi ystävänsä avuksi, mutta hän oli tyystin voimaton ilman vasaraa. Koettaessaan suojella ystävänsä sielukkaita kasvoja hän sai huumaavan sivalluksen leukaansa ja potkun palleaansa, lysähti polvilleen ja menetti tuokioksi tajuntansa.
Aurinko sulatteli lunta ja työnsi hyväilevän säteensä vanhaan autoon, jonka moottori oli varhain aamulla pudotettu koulun kaivoon. Sen hinta sisältyi siihen neljäntuhannen dollarin summaan, josta nuorukainen Wesley Catherwood oli kirjoittanut koulun talonmiehelle sekin.