Toinnuttuaan iskujen huumasta maankiertäjät hoippuivat autoon istumaan ja hieroivat tunnottomaksi käynyttä leukaansa. Pitkän tuokion he istuivat kuin valtion komitea saamatta mitään aikaan. He olivat rakentaneet pilvilinnoja ilman arkkitehtien apua ja näytelleet roolia, joka ei sopinutkaan tilanteeseen. Ja nyt he havahtuivat — aivan kuin keskellä näytelmää — miettimään päämäärää. Bobo oli matkalla Chicagoon, hobojen kuninkaan kruunajaisiin, mutta Jerryn matkanpää ja tarkoitus olivat vielä usvan peitossa. Hän oli lähtenyt keskilänteen etsimään työmahdollisuuksia, vaikka olisi voinut mainiosti elää suloisen vaimonsa kanssa vähittäismaksun turvin ja ilman työtä. Tällaisina alakuloisuuden ja harmaan toivottomuuden hetkinä Jerry ikävöi vaimoaan, joka rakasti miestään etupäässä vain sen vuoksi, että tämä oli mies, vaimoaan, jota ei tarvinnut ymmärtää, vaan rakastaa, koska hän oli vain nainen.
Jerry mietti nyt paluuta, mutta Bobon mielestä ajatus oli aivan mieletön. Hän kuvasi kaunopuheisesti Minnesotan ja Michiganin valtavia kaivosalueita, joissa Jerry voisi luoda loistavan tulevaisuuden. Kiropraktiikalla.
— Joka ainoalla kaivostyöläisellä on jokin selkävika, sanoi Bobo. — He kaivavat maan uumenista rautaa ja kuparia. Ryhdy sinä kaivamaan heidän selästään dollareita.
— Minulla ei ole laillista oikeutta harjoittaa kiropraktiikkaa muualla kuin Isaac Riversin klinikassa, vastasi Jerry.
— Ryhdy sitten opettajaksi ja hoida kiropraktiikkaa sivutoimena. Suuri osa Amerikan kansasta elää sivutoimien varassa. Haluatko korppuja?
— En, kiitos. Ei maita.
— Entäs sokeria?
— En välitä. Siitä saa vain hammasmätää.
Bobo alkoi mutustella eväspussinsa antimia ja valmistautui muutoinkin matkaan. Hän riisui kengät ja sukat jalastaan, ripotteli varpaiden väliin ja jalkapohjiin sirotetalkkia ja lupasi kävellä iltaan mennessä ainakin kaksikymmentä mailia.
He eivät tunteneet vähäisintäkään tunnonvaivaa jättäessään autovanhuksen tien poskeen ja ryhtyessään kerjäämään peu-kalokyytiä. Heidän vastuuntuntonsa nukahti sinä hetkenä, kun pettynyt avunantaja ryhtyi puhumaan tavanmukaista kansankieltä ilmeillään ja nyrkeillään. He tiesivät kyllin hyvin, että koulun auton anastaminen kuului pikku paheisiin, samoin kuin sen jättäminen heitteille. Mutta koska hyve — Aristoteleen määritelmän mukaisesti — oli aina kahden paheen keskellä, he tunsivat itsensä hyveellisiksi ja viattomiksi.
Maankiertäjät tiesivät kokemuksestaan, että peukalokyytiä oli vaikeampi saada kaupunkiin tultaessa kuin sieltä lähdettäessä. Siitä huolimatta he kokeilivat onneaan, ja viimein se potkaisikin. Mutta vain toisella jalallaan. Eräs hyvin pukeutunut nainen, joka ajoi yksin kermanväristä autoa, kaipasi matkaseuraa ja pysäytti ajoneuvonsa. Hän avasi ikkunan, silmäili miehiä ja kysyi:
— Minne olette matkalla?
— Länteen, neiti hyvä, vastasi Jerry ja työntyi ikkunan ääreen. — Automme meni epäkuntoon ja vietiin korjattavaksi.
Bobo yritti myös työntää kasvonsa lähemmäksi avattua ikkunaa, mutta Jerry peitti häneltä näköalan ja otti tällä kertaa aloitteen omiin nimiinsä. Bobon antamia ohjeita seuraten hän turvautui nyt uuteen rooliin, ja koska elämä oli suurin piirtein pelkkää näyttelemistä, hän halusi kokeilla roolimahdollisuuksiensa kantavuutta ja määrää.
— Rakas neiti, voitteko auttaa meitä? Me olemme tosin köyhiä taiteilijoita, jotka voivat maksaa laskunsa vain kiitollisuudella.
Nainen katsoi Jerryä silmiin ja hymyili. Se ei ollut pelkkää roolihymyä, sillä hän oli vielä verraten nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai viidenkymmenen vaiheilla, pyöreähkö, ristiverinen ja pirteäksi maalattu.
— Minkälainen taiteilija te olette? nainen tiedusteli.
— Laulaja. Nimeni on Tino Rossi…
— Jerry! huudahti Bobo toverinsa selän takaa.
— Ja toverini on Jerry, jatkoi Jerry häkeltelemättä — Jerry Kovack, bassoviulunsoittaja. Luultavasti tunnette hänetkin?
— En tunne, vastasi nainen ja koetti saada näköpiiriinsä Bobon kasvot.
Mutta Jerry siirtyi jälleen Bobon eteen, sillä hän pelkäsi toverinsa roolimahdollisuuksia ja muuntautumiskykyä. Bobo oli tietoisesti ja tiedottomasti vain yhden roolin näyttelijä: viraton psykologian professori, joka oli kerran yrittänyt esiintyä hyväpalkkaisena muurarina, mutta joutunut hyvin nopeasti katsojain joukkoon.
— Toinen teistä voi tulla autooni, virkkoi nainen.
— Toinen? hämmästeli Jerry.
— Aivan niin. Ehkä te.
— Mutta me olemme molemmat matkalla länteen.
— Siitä huolimatta. Haluan vain yhden miehen.
Jerry vetäytyi loitommalle ikkunasta ja loi kysyvän katseen Boboon.
— Kumpi teistä lähtee? tiedusteli nainen, ja hänen äänensävynsä oli nyt hiukan kalseahko.
— Ei kumpikaan, vastasi Jerry. — Me haluamme matkustaa yhdessä.
— Okay, virkkoi nainen kuivasti, ryhtyi sulkemaan ikkunaa ja jatkoi: — Niin kuin jo sanoin, haluan vain yhden miehen.
— Lähde sinä, sanoi Bobo toverilleen. — Yhden on aina helpompi saada kyytiä kuin kahden. Tavataan Chicagossa.
— Missä siellä?
Bobo kaivoi povitaskustaan nuhraantuneen kirjekuoren, silmäili sitä hätäisesti ja ojensi sen Jerrylle.
— Käy tiedustelemassa minua Pelastusarmeijan etsintätoimis-tosta. Tässä on osoite. Olen Chicagossa viimeistään kahden viikon kuluttua.
Jerryn silmissä oli haikea katse. Tuntui vaikealta erota matkatoverista, josta oli ollut vain pelkkää vastusta. Nainen alkoi muuttua kärsimättömäksi.
— Kumpi teistä nyt sitten lähtee? hän kysyi terävästi.
— Minä, vastasi Jerry, hyvästeli toveriaan ja astui naisellisen kuljettajan viereen.
Auto lähti liikkeelle, ja psykologi huiskutti kättään alakuloisena. Sitten hän lähti hartain askelin eteenpäin korppupussi kainalossaan ja jalkapohjat talkissa. Syystalven aurinko paistoi suoraan kasvoihin ja yöllä satanut lumi häikäisi ja kimmelsi. Hän alkoi mutustella kuivaa korppua, nojasi psykologian utuiseen matkasauvaan ja tuhisi itsekseen:
— Naiset ovat merkillisiä, kovin merkillisiä. Toiset naiset yrittävät ja saavat, toiset taas itkevät ja saavat. Mutta aina he saavat…
Niin kuin aikaisemmin olemme sanoneet, professori Minwegen oli psykologi ja nähtävästi sen vuoksi huono ihmistuntija. Jerry Finn oli huono psykologi ja huono ihmistuntija, mutta hänessä oli jotakin, mihin naiset ihastuivat. Varsinkin keski-ikäiset ja hiukan iäkkäämmät naiset, jotka halusivat itse valloittaa, koska heidät oli jo niin monta kertaa valloitettu.
— Minun nimeni on Irene Boldin, sanoi nainen, kun he olivat sivuuttaneet Paynsvillen ja saapuivat Clevelandiin johtavalle valtatielle.
— Minun nimeni on Jerry… Anteeksi, tarkoitin, että toverini on Jerry. Minä olen…
— Tino Rossi, auttoi nainen. — Olen joskus kuullut nimenne.
— Varmaankin radiossa.
— Ehkä.
Jerry tarkkaili naisen kasvoja. Ne olivat hyvin nukkemaiset ja tavanomaisen kauniit.
— Teillä on hieno auto, virkkoi Jerry, sillä häntä punasi vaitiolo.
— Hiukan vanha. Viime vuoden mallia.
— Ja te ajatte hyvin.
Nainen hymyili ja loi pikaisen katseen sivulleen.
— Herra Rossi, ettekö haluaisi laulaa minulle? Jerry vavahti. Hän oli jo unohtanut roolinsa.
— Kurkkuni on käheä, hän vastasi sammaltaen.
— Hyräilkää! Minä rakastan hyräilyä.
— Lääkärini on kieltänyt minua hyräilemästä.
Nainen hiljensi vauhtia ja pysäytti auton ajotien laitaan.
— Mitä te sitten haluatte tehdä? hän kysyi suloisesti.
Jerryn näkö alkoi hämärtyä. Se ei johtunut heikoista silmälaseista eikä liian väkevistä juomista, vaan Irene Boldinin hajuvedeltä tuoksahtavasta kädestä, joka aivan kuin huomaamatta sipaisi kiropraktikon hiukan kohmettunutta ja tuulen sierettämää kättä. Nainen tarjosi matkakumppanilleen savukkeen ja sanoi:
— Tästä on enää kahdenkymmenen minuutin matka Clevelandiin. Haluatteko, että ajan teidät sinne?
— Mielihyvin, miss Boldin, jos se vain sopii teille.
— Minulla ei ole tänään kiirettä.
— Asutteko te Clevelandissa?
— En, vaan Paynsvillessä.
— Paynsvillessä? Mutta mehän sivuutimme sen aikoja sitten. Irene Boldin hymyili salamyhkäistä Mona Lisan hymyä.
— Minulla on hyvää aikaa. Mieheni on parhaillaan New Yorkissa liikematkalla. Mr. Rossi, ettekö te voisi hiukan laulaa tai hyräillä?
Jerry rykäisi, hieroi aataminomenaansa ja ravisti päätänsä.
— Kurkkuni on tosiaan liian käheä.
Aurinko paistoi tuulilasin lävitse etuistuimelle ja lämmitti heidän kasvojaan. Tunnelma oli hiukan epämääräinen. Jerrystä tuntui kuin hän olisi salaa tirkistellyt avaimenreiästä huoneeseen, jossa ei tapahtunut mitään. Hän työnsi savukkeensa tuhkakuppiin ja virkkoi:
— Olen kovin pahoillani, Mrs. Boldin, että joudun vaivaamaan teitä. Te olette suurenmoinen nainen, kertakaikkiaan rakastettava.
Naisesta tuntui kuin vieraanvarainen Amor olisi leikkinyt laulajan sanoissa ja äänensävyssä. Hän oli oppinut tuntemaan joukon lauseparsia, jotka kätkivät kaiken sen, mitä niiden piti paljastaa, ja nyt hän oli aavistavinaan, että köyhä laulaja puhui hänelle rakkaudesta, joka oli kestävä ja kevyt kuin reikä.
— Mr. Ross…
— Rossi, oikaisi Jerry.
— Aivan niin. Kuinka te tavaatte sen?
— R-o-s-s-i. Rossi.
— Niin, Mr. Rossi. Jos haluatte, vien teidät Clevelandiin?
— Se on aivan liikaa…
— Ei ollenkaan. Minulla on aikaa. En kuulu mihinkään naisyhdistykseen.
Mrs. Boldin käynnisti auton, ja he lähtivät matkaan. Pitkän aikaa oli sanatonta. Moottorin hiljainen hyrinä kehräsi tunnelmaa, ja tuhkakuppi savusi kuin suitsutusastia. Samassa Jerry huomasi, että he olivat tulleet kapealle sivutielle, jonka varrella ei ollut yhtään mainosjulisteita, ei tyhjiä olutpulloja eikä asumuksia. Mrs. Boldin pysäytti autonsa alastoman tammimetsän laitaan.
— Nyt voimme hiukan jutella, hän sanoi tuttavallisesti. — Tämä tie on talviaikana hyvin rauhallinen. Niin kuin näette, lumiauran jälkeen täällä ei ole kulkenut yhtään autoa.
Jerry vastasi jollakin tarkoituksettomalla, mutta muutoin hyvin yleispätevällä lauseella ja odotti hiukan jännittyneenä tarinan jatkoa.
— Te varmaankin loukkaannuitte, kun jätin toverinne tiepuoleen? äänsi nainen aivan kuin anteeksi pyydellen.
— En vähääkään, Mrs. Boldin.
— Minua voi sanoa Ireneksi. Minun oli pakko jättää hänet. Katsokaas, asia on niin, että me jouduimme ajamaan Paynsvillen lävitse ja minulla on kaupungissa paljon tuttavia. Kaikki ymmärtävät, että autossani istuu joku ystäväni, mutta jos he näkevät minut kahden miehen seurassa, he pitävät sitä kohtuuttomana. Jerry ei käsittänyt tällaista kohtuuttomuutta, joten naisen oli autettava hänen jähmettynyttä mielikuvitustaan liikkeelle. Hän tarttui laulajan käsivarteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi koruttomasta:
— Minä rakastan taiteilijoita. Minkä tähden ette suutele minua?
Jerry muisteli vaimoaan, jonka suurenmoisen tyhjänpäiväisissä tarinoissa ei ollut koskaan loppua, ja vastasi sammaltaen:
— Mrs. Boldin…
— Sano Irene!
— Mrs. Irene… Minä olen naimisissa…
— Niin minäkin olen. Neljännen kerran. Ja jos mieheni suostuu maksamaan minulle kyllin suuren elatusavun, eroan heti. Mutta hän on kitupiikki, inhottava kitupiikki. No niin. Suudellaan sitten!
Jostakin käsittämättömästä syystä Jerryn suudelmassa ei ollut vetoa. Tällainen miehinen saamattomuus, jota yleiset siveyskä-sitteet ja kirkko pitivät suurena ja kilvoittelun arvoisena hyveenä, loukkasi syvästi Mrs. Boldinin tunteita. Mutta hän ei sittenkään menettänyt tyystin toivoaan.
— Oletko sinä aina näin kaino naisten seurassa? hän kysyi hyväilevällä äänellä, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat koomillisen ristiriitaiset: hän vaikutti samanaikaisesti seitsemäntoistavuotiaalta koulutytöltä ja kuusikymmentä täyttäneeltä tyttötalon emännältä.
— En…, vastasi Jerry hitaasti aivan kuin hänen kielestään-kin olisi ollut veto lopussa. — En aina…
— Sinä joudut tietysti olemaan niin paljon naisten kanssa, että…
Mrs. Boldin odotti, että laulaja olisi jatkanut hänen lausettaan, mutta laulaja oli hitaasti ja sisäänpäin lämpiävä, inhimillisesti katsoen hiukan typerä. Tähän kunnialliseen typeryyteen oli osaltaan vaikuttanut se, että hänen vaimonsa Joan oli ollut niin kunniattoman aktiivinen. Jerry raahasi nyt mukanaan lyhyen avioliittonsa perinteitä: hitautta ja passiivisuutta. Kun hänen toinenkin suudelmansa oli kovin veltto ja eloton, Mrs. Boldin sytytti savukkeen ja sanoi viileästi:
— Tuulilasissa on hiukan huurua. Viitsittekö mennä pyyhkimään sen pois?
Hän ojensi laulajalle säämiskälapun ja käänsi virran moottoriin. Kun Jerry oli astunut autosta, nainen lukitsi oven ja sanoi avatusta ikkunasta:
— Clevelandiin on suunnilleen kuuden mailin matka.
Auto lähti liikkeelle, ja maailmankansalainen Jerry Finn jäi tiepuoleen.
Päivä oli aikoja sitten vienyt lamppunsa piiloon, eikä avuton kuunkannikka kyennyt valaisemaan maailmaa.
Clevelandissa ei tiedetty pulasta mitään. Slummikortteleissa paloivat unelmat karrelle ja keskikaupungilla neon-valot. Pommien ja hobojen yömajoissa tapettiin syöpäläisiä, ravintoloissa ja kapakoissa joutilasta aikaa.
Vastapäätä New York Central Systemin rautatieasemaa oli Tonys Bar, jossa matkustajat kävivät nauttimassa lasin viiniä tai pullon olutta ennen matkaa. Kapakan omisti muuan ranskalaissyntyinen Madame, hiottu liikenainen, joka oli jättänyt menneisyytensä Chicagoon kahdeksan vuotta sitten. Lyhyessä ajassa hän osoitti, että naisen ryhtyessä julkiseen toimintaan, toiminta muuttuu äkkiä julkiseksi. Hänen pikku kapakkansa sai tämän tästä julkisuutta sanomalehtien palstoilla. Madame ei aina huomannut kysyä asiakkaittensa ikää, ja sen vuoksi hänet tuomittiin vähän väliä sakkoihin alkoholipitoisten juomien myymisestä alaikäisille koululaisille. Kapakka oli saanut nimensä siitä, että Madamen nuoruuden rakastettu oli nimeltään Tony. Madame pyhitti kapakkansa Tonyn nimeen osoittaen tällä käytännöllisellä toimenpiteellä rakkauden pitkämielisyyttä, kaunista palvontaa ja tiettyä liikemiesneroutta.
Asiakkaat tulivat ja menivät, ja vain harvat ehtivät juoda itsensä humalaan. Mutta tänä iltana tapahtui poikkeus. Kapakan suosittu kantavieras, Mr. Martin Lurye, joka ainakin pari kertaa viikossa poikkesi ennen matkalle lähtöä nauttimaan lasillisen kuivaa sherryä, ei pitänyt vähäisintäkään kiirettä. Hän nuokkui pitkän aikaa baaripöydän ääressä ja siirtyi sitten kapakan taustalle pikku pöydän ääreen. Hän oli keski-ikäinen mies, ammatiltaan autovakuutusyhtiön tarkastaja ja luonteeltaan herkkä. Hänellä oli tyypilliset vakuutusmiehen kasvot, ohuehko kirnu-kaula ja napinreikää muistuttava suu. Hän pukeutui hyvin ja tilaisuuden sattuessa joi vielä paremmin. Nyt hän oli synkkä, mutta Madame ei ehtinyt tiedustella miekkosen synkkyyden syitä, kantoi vain viinilasin toisensa jälkeen vakuutusmiehen eteen ja hymyili kasvojensa alaosalla.
Mr. Martin Lurye vuodatti silloin tällöin kyynelen viinilasiin ja kohotti katseensa aina silloin, kun kapakan ovi avautui tai auto-maattisoittimessa vaihtui äänilevy. Nyt hän loi hiukan pitemmän katseen vaakasuoraan eteensä ja tarkasteli erästä miekkosta, joka kerjäsi Madamelta ryyppyä. Vieraan ulkoasusta oli hiukan vaikea päätellä hänen yhteiskunnallista asemaansa: hän vaikutti puolittain amerikkalaiselta pommilta, puolittain oppikoulun opettajalta, jolla oli suuri perhe ja pienet tulot. Vieras puhui hyvää kieltä valituin sanoin, mutta silloin tällöin sanojen korostus toi viileän tuulahduksen Brittein saarilta. Kun Madame ei suostunut antamaan vieraalle ilmaista ryyppyä, Mr. Lurye tarjoutui hyväntekijäksi. Tällainen laupeudentyö ikään kuin kevensi hänen polviaan, jotka olivat menossa murheesta puhki. Hän kutsui vieraan pöytäänsä ja tavasi hänelle nimensä, esitti lyhyet elämäkerralliset tiedot itsestään ja perheestään ja pidätti sen jälkeen nyyhkytystään kireän paidankauluksen sisässä.
Vieras otti kiitollisena tiedot vastaan ja ilmaisi avomielisesti itsensä — tosin hiukan värittäen ja hiukan kaunistellen, sillä hän oli tullut huomaamaan, että alaston totuus joutui aina vär-jottelemaan kylmässä ja lähti kovin hitaasti lämmittämään ihmisten hyvin suojattuja sydämiä. Pieni valheen poikanen sen sijaan juoksi paljain jaloin toimittelemaan asioita sillä aikaa, kun hidas totuus veti vielä saappaita jalkaansa.
— Minun nimeni on Finn, sanoi vieras, — F-i-n-n. Jerry Finn. Lääketieteen professori. Teitä tietenkin ihmetyttää, että olen rahaton?
Mr. Lurye oli tosiaan ihmeissään, ja sen vuoksi hän sai seikkaperäisen ja dramaattisen kuvauksen satunnaisen rahattomuuden syistä. Professori Finn oli lähtenyt autollaan New Yorkista. Chicagoon, nähkääs. Lääkäreiden tavanmukaiseen kongressiin. Koko touhu oli aivan turhaa, sillä tällaisissa kongresseissa ei koskaan päätetty mitään. Todettiin vain, että umpisuolen mato-mainen lisäke oli atavistinen muisto niiltä ajoilta, jolloin ihminen söi raakaa lihaa ja asui puissa. No niin, arvoisa herra! Tarkoitus oli siis matkustaa Chicagoon, mutta matkalla tuli hirvittävä lumimyrsky, maailmanhistorian ankarin. Professorin hieno Cadillac, jolla oli ajettu vain jokunen maili, törmäsi puhelinpyl-vääseen. Missäkö? Voi, hyvä herra! On kovin vaikea muistaa paikkaa. Se oli vain jossakin Paynsvillen ja Clevelandin välillä. Auto hinattiin korjaamoon, ja professori lähti jalkapatikassa etsimään hotellia, majataloa tai ravintolaa. Silloin hänet ryöstettiin. Siis tavallinen, jokapäiväinen tapaus. Tehän tiedätte, herra, että Amerikassa tapahtui viime vuonna kaksimiljoonaakuusisa-taatuhatta ryöstöä. Mutta rientäkäämme eteenpäin! Ryöstäjät mukiloivat uhrinsa ja heittivät hänet maantien laitaan. Fyysisesti voimakkaana miehenä ja entisenä pitkänmatkan kävelijänä professori uhmasi luonnon ankaria lakeja ja käveli — huomatkaa, hyvä herra, käveli yli viidentoista mailin matkan päästäkseen yöksi Clevelandiin.
— Ja nyt olen tässä, lopetti Jerry tarinansa, josta puuttui miltei tyystin mainonta, ja jäi odottamaan vastakaikua.
Ja vastakaiku saapuikin hyvin nopeasti. Mr. Lurye unohti tuokioksi murheensa ja kysyi liukkaasti:
— Missä yhtiössä teidän autonne on vakuutettu? Professori Finnillä ei ollut varaa häkeltyä. Hän vastasi heti:
— Y.P.H.L.K.A:ssa.
— Missä?
— Y.P.H.L.K.A :ssa.
— En ole koskaan kuullut sellaisesta yhtiöstä. Mikä sen virallinen nimi on? Tarkoitan lyhentämätön.
— Yksityistä Praktiikkaa Harjoittavien Lääkäreiden Keskinäinen Autovakuutusyhtiö. (
Mr. Lurye ravisteli päätänsä.
— Minä eii totisesti tunne sellaista yhtiötä.
— Sepä merkillistä. Y.P.H.L.K.A. on nimittäin maailman suurin.
— Ei, ei se ole maailman suurin. Mutta katsotaanhan.
Mr. Lurye kaivoi povitaskustaan pikku muistikirjan. Se oli korukansiin sidottu autovakuutusmiehen kalenteri, joka oli aina ajan tasalla niin kuin kalenterit yleensäkin.
— Minun kirjassani ei ole sellaista yhtiötä, sanoi Mr. Lurye. Jerry sulki silmänsä ja puristi hätävalheen liikkeelle.
— Minkä vuoden kalenteri teillä on, Mr. Lurye?
— Viime vuoden, mutta tähän on tehty sen jälkeen lisäyksiä.
— Milloin siihen on tehty viimeinen lisäys?
— Hetkinen. Kolme kuukautta sitten. Sen jälkeen ei ole perustettu uusia yhtiöitä.
Jerryn kasvoilla ajelehti voittajan ilme. Hän melkein huudahti:
— Siinäpä se, Mr. Lurye! Y.P.H.L.K.A. perustettiinkin vasta viikko sitten. Muuten, Mr. Lurye, saanko tietää teidän toimenne?
— Kyllä. Olen Amerikan Autoyhdistyksen edustaja ja kahden suuren autovakuutusyhtiön piiritarkastaja.
Jerryn silmäripset alkoivat lakaista silmälasien sisäpintaa kuin pikku luudat, ja hän koetti kiireesti vaihtaa puheenaihetta. Hän tiesi kokemuksesta, että paras keino päästä eroon omista valheistaan oli antaa toisen valehdella. Bobon seurassa hänestä oli kehittynyt lahjakas kuuntelija, ja pikku viekkaudella hänen onnistui nytkin kiertyä kuuntelijaksi. Murheen riivaama vakuu-tusmies heittäytyi äkkiä tunteelliseksi, ja viinin herkistämänä hän kertoi seuraavan tarinan:
— Minä taisin jo äsken sanoa, että olen syntynyt Toledossa. Itse asiassa ei sillä ole mitään merkitystä, missä olen syntynyt. Minä olen syntynyt vaimosta ja miehestä niin kuin muutkin ihmiset, ja minulla on herkkä sydän niin kuin kaikilla herkillä ihmisillä. Ainakin kaksi kertaa kuukaudessa annan dollarin kirkon kolehtihaaviin, ja joka joulu lahjoitan Pelastusarmeijalle vanhoja vaatteita. Niin kuin jo sanoin, minulla on vaimo ja neli-toistavuotias poika. Kaunis poika. Hän ei ole vähääkään minun iiäköiseni, vaikka olenkin taatusti hänen isänsä. Niin… Minä olen poikani isä… Ja nyt minä olen kadottanut poikani, rakkaan poikani, Robertin…
Mr. Lurye piti tauon ja nyyhkytti.
— Otan osaa suruunne, Mr. Lurye, sanoi Jerry hillityllä* äänellä.
— Kiitos, professori. Lääkärinä te varmasti ymmärrätte minua?
— Totta kai, Mr. Lurye. Tällaiset tapaukset ovat minun erikoisalaani. Olen psykiatri, nähkääs. Ihmissielun löytöretkeilijä, jos niin voi sanoa.
— Totta tosiaan niin voi sanoa, nyyhkytti onneton isä ja jatkoi tarinaansa verkkaisesti ja piti samalla huolta, että Madame kävi täyttämässä lasit.
— Niin, herra professori, minä olen onneton mies. Jos maailmasta etsittäisiin kymmenen onnettominta ihmistä, niin minä olisin varmasti heidän joukossaan. Rakas poikani…
— Mihin tautiin hän kuoli? tiedusteli Jerry varovasti.
— Kuoli? Ei hän ole kuollut. Hän karkasi. Tänään puolen päivän tienoissa. Ja minä olen syyllinen siihen. Katsokaas, asia on näin. Tulin eilen illalla parin päivän matkalta. Suutelin vaimoani ja sitten menin nukkumaan. Poikani halusi puhua minun kanssani, mutta minä olin väsynyt ja sanoin: — Puhutaan aamulla. — Aamukahvin aikana, kun silmäilin sanomalehteä, poikani sanoi arkaillen: — Isä, minulla on vähän asiaa. — Vilkaisin häneen ohimennen ja vastasin: — Oletko sinä jo pessyt kasvosi? Älä tiputtele marmelaatia paitasi rinnukselle! — Jatkoin lukemista ja vahingossa kaadoin kahvikupin pöydälle. Se oli tietysti minun syyni, mutta kun näin poikani hymyilevän, raivostuin. Sanoin: — Robert, eikö äitisi ole opettanut sinulle minkäänlaisia pöytätapoja? Älä vetelehdi, vaan kiiruhda kouluun! — Sitten Robert nousi pöydästä, vaihtoi äitinsä kanssa jonkin sanan ja yritti vieläkin lähestyä minua. Hän sanoi: — Isä, minä tahtoisin tosiaan keskustella sinun kanssasi…
Silloin minä hiukan kiihdyin ja vastasin: — Etkö sinä anna oman isäsi juoda rauhassa aamukahviaan? Minä tiedän sinun asiasi: ruinaat tietysti rahaa. Tai sitten olet saanut huonon todistuksen tai kotimuistutuksen. Vai haluatko sinä liittyä jalkapallojoukkueeseen?
Robert alkoi kerätä koulukirjoja kainaloonsa ja sanoi arasti: — Toisten poikien isät eivät ole tuollaisia. — Paiskasin sanomalehden kädestäni ja huudahdin: — Millaisia? Uskallatko sinä arvostella isääsi?
Vaimoni yritti lausua jonkin selittävän sanan, mutta se ei selittänyt mitään. — No, sano sitten, mitä sinä haluat! sanoin pojalleni. Robert katseli kenkiään ja vastasi, että hän aikoo mennä naimisiin jonkun luokkatoverinsa kanssa. Naimisiin! Minun poikani naimisiin! Nelitoistavuotiaana! Annoin hänelle korva-tillikan, ja hän lähti hammasta purren kouluun.
…
Mr. Lurye itki ääneen ja vuodatti taaskin kyynelensä viinilasiin. Tuokion kuluttua hän jatkoi sammaltaen:
— Tänä iltana Robert ei saapunut koulusta kotiin. Hän lähetti vain sanan, että aikoo karata. Silloin huomasi vaimoni, että makuuhuoneestamme oli kadonnut muuan kirja, jota tavallisesti luin ennen nukkumaan menoa. Se oli tohtori Hinseyn maailmankuulu best-seller 'Nainen kaipaa miestä'. Hetken kuluttua vaimoni ilmoitti arkaillen, että Robert oli vienyt myös automme. Se oli minulle ankara isku. Te varmasti ymmärrätte isän tunteet, herra professori. Koko elämäni meni sekaisin. Tarkoitukseni oli matkustaa tänä iltana Chicagoon, ja sitä varten olin ehtinyt ostaa matkaliputkin. Juna lähtee tunnin kuluttua, mutta enhän minä nyt voi matkustaa, kun en tiedä mitään poikani kohtalosta. Olen onneton mies, hyvin onneton. Poikani karkaaminen merkitsee minulle ainakin viidentuhannen dollarin menetystä, sillä huomenna aioin tehdä Chicagossa hyvän bisneksen. Ajatelkaa, herra professori: viisituhatta dollaria menee nyt aivan ohi suun. Sen vuoksi olen onneton, hyvin onneton… Lapsista ei ole muuta kuin surua…
— Se on totisesti raskas menetys, myönsi Jerry, sillä hän huomasi nyt, että vakuutusmiehen isäntunteet liittyivätkin dollareihin.
— Jääkö teidän matkalippunne nyt käyttämättä? tiedusteli psykiatri kautta rantain.
— Kyllä, mutta se on pikku juttu sen viidentuhannen rinnalla. Jerry ei ollut käynyt suotta hobojen ja pommien koulua. Hän oli ollut tarkkaavainen oppilas. Lyhyen esitelmän jälkeen vakuu-tusmies työnsi hänen käteensä matkalipun, viiden dollarin setelin ja käyntikorttinsa. Professorilla ei tietenkään ollut käyntikorttia, koska häneltä oli ryöstetty kaikki. Kunniallisena miehenä hän kirjoitti nimensä ja hyvin mielivaltaisen osoitteen vakuutusmiehen muistikirjaan, uhkasi lähettää Chicagosta sievän sekin ja sähkemääräyksellä ruusuja onnettoman vakuutusmiehen rouvalle. Professori Finn lupasi paljon muutakin, sillä kymmenisen sherrylasia oli tehnyt hänet anteliaaksi ja erittäin vaikutusvaltaiseksi mieheksi. Kaikki New Yorkin hienostonaiset olivat nyt hänen potilaitaan ja senaattorit hänen ystäviään.
Vakuutusmies oli jo siinä määrin menettänyt suhteellisuudentajun, että professori vaikutti hyvin suhteelliselta. Mr. Lurye piti aivan luonnollisena, että professori Finn oli maailman etevin psykiatri ja New Yorkin hienostonaiset heikkomielisiä.
Kapakan pullea Madame hymyili nyt Jerryllekin ja lausui joitakin ammattikohteliaisuuksia* ranskalaisamerikkalaisia sana-leikkejä ja eräitä jalkavia kaksimielisyyksiä, joista ihmiset yleensä olivat yksimielisiä.
Mr. Lurye oli nyt saavuttanut sen pisteen, jota lääkärit sanovat humaltumisen viidenneksi asteeksi: hän nyyhkytti itsensä nukuksiin. Professori Finn poistui kapakasta arvokkain ja hiukan keinuvin askelin, ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän sovitti itsensä rautatievaunun pehmustettuun tuoliin.
Paria tuntia myöhemmin Mr. Lurye heräsi vaimonsa ystävällisiin ja helliin sanoihin:
— Martin, Martin kultaseni… Minä arvasin, että sinä istut täällä…
Vakuutusmiehen silmät avautuivat kuin viinisammion luukut, tajunta palautui, ja hän muisti murheensa. Mutta vaimo ei päästänyt miestään nyyhkyttämään, vaan ryhtyi auttamaan häntä jalkeille onnellisesti lepertäen:
— Martin kultaseni. Nyt mennään kotiin, kaikki on taas hyvin. Robert oli riitaantunut morsiamensa kanssa ja palasi äsken takaisin… Hän lupasi, ettei mene koskaan naimisiin
Vakuutusmies lähti ovea kohden vaimonsa tukemana ja valitti ääneen:
— Mutta minun bisnekseni… Minun suuri bisnekseni… Siitähän on kysymys…