Juna saapui aamunkoitteessa Chicagoon. Jerry oli ollut muutaman tunnin sikeässä unessa, joten häneltä jäi näkemättä paljon mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Hän silmäili varhaisaamun maisemaa ja tunsi puistatusta, aivan kuin olisi juonut kalanmaksaöljyä vanhasta saappaasta. Näköala oli perin lohduton: silmän kantamattomiin slummeja. Harmaita, maalaamattomia puuröttelöitä, jotka nojasivat toisiinsa kuin sokeat. Hobojen ja pommien luvattu valtakunta, jossa jokainen oli valmis uhraamaan toverinsa elämän isänmaan puolesta.
Juna hiljensi vauhtiaan, jotta matkustajat olisivat saaneet nauttia nähtävyyksistä. Afrikan viidakkoasukkaiden kankaiset jälkeläiset vaelsivat kapeilla kujilla etsien aamiaispöytään einettä. Ahtailla pihoilla ja portailla telmi mustia ihmistairnia paljain jaloin ja sirkein silmin. Hajoamistilassa olevat lautapurtilot pysyivät jalkeilla tiheän pyykkinuoraverkoston avulla. Sukkia, paitoja, housuja, lapsenriepuja ja rintaliivejä. Ne lepattelivat vienossa aamutuulessa kuin hilpeät ja huolettomat leijat ja estivät paksua nokea laskeutumasta suoraan lasten päälle.
Jerry Finnillä oli mielikuvitusta kuin runoilijalla, joka uskoo pyhästi, että kansa lukee runoja. Hän silmäili pyykkinuoraver-kostoja, noen ja auringonvalon nerokkaita suodattimia ja ihmetteli kuivumaan ripustettujen vaatteiden lajivalikoiman niukkuutta. Paitoja, housuja, lapsenriepuja ja rintaliivejä. Hän ihmetteli rintaliivien paljoutta ja paitojen vähyyttä. Paidat toivat mieleen enkelten valtakunnan ja rintaliivit kahden-istuttavan riippumaton. Pyykkinuorat kuvastivat sosiaalista miljöötä: slummialueiden vaihtuessa keskiluokan asuinseuduksi lapsen-rievut hävisivät ja niiden tilalle tuli lakanat, yöpuvut ja pöytäliinat. Tämä oli seutua, jossa majailivat ikuiset vaeltajat ja naiset, jotka yrittivät elää kevyesti, mutta etsiessään lankesivat.
Matkustajat alkoivat liikehtiä ovelle. Juna oli tulossa La Salien asemalle ja hiljensi edelleen vauhtia. Jerry totesi, että häneltä oli kadonnut hattu, V.K.J.I:n opettajain luontoisetuasunnosta lainattu päällystakki, Mr. Luryen lahjoittama viiden dollarin seteli ja solmio kaulasta. Hän ilmoitti asiasta junailijalle, mutta tämä lohdutteli Jerryä sillä, että Chicagossa oli vielä verraten lämmintä, joten hattua ja päällystakkia ei välttämättä tarvittu eikä liioin solmiota. Viiden dollarin seteli taas oli junailijan mielestä liian pieni summa puheenaiheeksi, varsinkin nyt, kun inflaatio suurensi kaikkia lukuja.
Jerry jäi viimeiseksi vaunuun. Hän tarkasteli matkatavara-hyllyköt ja istuinten alustat, mutta kadonnutta omaisuutta ei löytynyt. Eräällä istuimella oli vajaa pussi paahdettuja maisseja ja Chicago Tribune. Hän otti ne pikku hyvityksenä mukaansa, poistui vaunusta ja soljui virran mukana La Salien nimelle pyhitettyyn asemarakennukseen. Odotushuoneen penkeillä makaili neekereitä silmät ummessa ja suut ammollaan. Järjestyspoliisi ryhtyi herättämään nukkuvia heti, kun lattianlakaisijat olivat puhdistaneet penkkien alustat. Jerry pääsi istumaan erään harmahtavan neekerin viereen. Hän oli vanha ja kurttuinen mies, jonka pitkän iän salaisuutena oli kynsilaukka. Se ci kuitenkaan pysynyt salaisuutena, vaan tunkeutui Jerryn nenään ja synnytti kuvottavan tunteen. Jerry levitti Chicago Tribunen kasvojensa eteen ja silmäili ilmoitussivuja. Muuan chicagolainen kiinteistö-toimisto kauppasi viikonloppupalstoja kuusta. Hinta oli sata dollaria eekkeriltä, ja maksuaikaa myönnettiin kymmenen vuotta. Ihmisiä kehotettiin ostamaan maapaikkansa täysikuun aikana, koska eekkerit olivat silloin suurempia. Jerry uskoi nyt Bobon väitteeseen, että eräät ihmiset elivät kuin materialistit kuutamossa: tarrautuivat kouristuksentapaisesti dollariin ja tähyilivät samaan aikaan taivaalle. Lapsilla luetettiin mielikuvituksellisia tieteisromaaneja, jotta he olisivat nähneet slummissa tähtiä ja tähdissä viikonloppumajoja.
Neekeri alkoi kuorsata. Se oli hänen puolustusaseensa penkille tungeksivia vastaan. Hänen kuorsauksessaan oli harvinainen nuotti, ja hän sai siitä itselleen kaiken ilon. Jerry nousi, jätti Chicago Tribunen penkille ja lähti kaupungille maleksimaan. Kaikki tuntui tyhjältä ja tarpeettomalta. Hän ei löytänyt tänä hetkenä mitään selitystä elämänsä tolkuttomuudelle. Minne olen menossa ja miksi? hän kysyi itseltään kuin katkismus, tähyili pilvenpiirtäjäin huippuja ja näki lievää nälkää.
Pari tuntia vaellettuaan hän palasi takaisin aseman odotushuoneeseen. Neekerivanhus oli nyt herännyt ja luki Jerryn jättämää sanomalehteä. Mies oli panostanut itsensä äskettäin, sillä kynsilaukan lemu oli valtava. Voimakkainkaan hajuvesi ei olisi kyennyt miedontamaan vanhuksen suusta tulvahtavaa haju-seosta.
Odotushuoneessa oli tavanmukainen tungos. Kukaan ei ollut vielä matkustanut kuuhun. Jerry liikehti sinne tänne ja pujahti ohimennen toilettiin. Kymmenen minuuttia odotettuaan hän sai haltuunsa pikku eriön, jonka kalkituissa seinissä oli enemmän piirroksia kuin yhdessäkään keskiluokan kodissa ja enemmän pornografiaa kuin tunnetussa best-sellerissä 'Mamie Stover'. Tohtori Hinsey olisi saanut erinomaista tutkimusaineistoa miesten sukupuolisesta käyttäytymisestä, jos olisi lähettänyt haastattelijansa pariksi päiväksi yleisiin käymälöihin.
Jerry tarttui oven kädenripaan ja aikoi rynnätä ulos, mutta lukko oli mennyt epäkuntoon. Viimein hän ryhtyi takomaan nyrkillään ovea ja kutsumaan apua. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota pikku eriöstä kuuluvaan meluun. Ihmiset olivat syntymästään lähtien tottuneet meluun ja havahtuivat vasta sitten, kun tuli hiljaisuus.
Jerry Finn oli vankina. Katon rajassa oli pieni ilmanvaihto-ikkuna, mutta siitä saattoi vain kissa ryömiä ulos tai tulla sisään.
Jerry alkoi uudelleen rynkyttää ovea. Hän kaipasi vapauteen, raittiiseen ilmaan ja ihmisten pariin. Mutta pelastusta ei kuulunut. Hän oli yhä vain kuin vankilassa, jossa kukaan ei uhannut vuokrankorotuksella eikä ikuisella tulella. Epätoivo levisi aivoista käsiin ja jalkoihin. Hän olisi nyt voinut tehdä itsemurhan, jos hänen ei olisi tarvinnut tappaa itseään. Hän muisteli Joania, joka oli edelleenkin hänen vaimonsa. Avioliitto, tuo elatusavun mainio koetinkivi, sitoi hänet edelleenkin Joaniin, jumalallisen naiiviuden pyhään ruumiillistumaan, joka varmaankin odotti miestään kotiin päästäkseen käsiksi avioeroon ja sen jälkeen rakkauden lailliseen tukipalkkioon: elatusapuun.
Toivottomuus toi mukanaan voimattomuuden. Jerry istahti pöntön kannelle ja antoi ajatuksensa lentää taaksepäin. Vuodesta vuoteen. Näin hän saapui lapsuuteensa ja rakkaan äidin hyräilyn pariin. Lapsuusmuistojen lumossa hän otti taskustaan kamman, irrotti seinällä olevasta rullasta paperipalasen ja taikoi kammasta ja toilettipaperista pikku soittimen. Se oli kuin muinaisten nuu-bialaisten paimenhuilu, vienosti värähtävä, surullinen ja koruton.
Vapauttaan odotellessa Jerry Finn alkoi soitella suomalaisia kansanlauluja, joita Chicagon La Salien asemalla ei vielä koskaan ollut soitettu. Ei ainakaan taskukammalla…
On tarpeetonta ryhtyä esittelemään ajan tasalla olevalle lukijalle Mr. Howard Atkesonia. Jokainen tietää — tai jokaisen ainakin pitäisi tietää — että hän on maailman suurimman äänilevy-yhtiön taiteellinen johtaja, joka tuntee kansan maun. Tuhannet iskelmälaulajat siunaavat hänen nimeään, sillä ilman Mr. Atke-sonin apua he eivät olisi iskelmälaulajia. Mr. Atkeson on tunnettu hyväntekijä: hän on aina ottanut toisilta ja antanut toisille pidättäen itselleen samalla kohtuullisen välityspalkkion. Hänellä on kalliit periaatteet niin kuin asianajajalla, liikemiehen moraali, pehmeän pyöreähköt kädet ja kasvot ja ohut karjapaimenen tenoriääni, jolla on voittamaton halu pyrkiä ulos nenän kautta.
Ilman tällaista kuvaustakin monet tunsivat Mr. Atkesonin, kun hän asteli ruskea nahkasalkku kädessään La Salien rautatieasemalle. Hän oli lähdössä Hollywoodiin etsimään uusia iskelmä-tähtiä. Sinatra, Autry, Lita Roza, Les Baxter, Eddie Fisher, Billy Smith ynnä monet muut olivat jo laulaneet itselleen omaisuuden ja vetäytyivät ajoissa syrjään.
Mr. Atkeson saapui aseman ulkohalliin ja veti hatun reunan silmilleen välttääkseen nimikirjoitusten kerääjiä. Äkkiä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Jostakin ihmeellisestä kätköstä kantautui ihmeellistä musiikkia. Mr. Atkeson ravisteli päätänsä ja epäili kuuloaan. Hän astui pari askelta eteenpäin ja palasi jälleen takaisin. Soitto jatkui. Se oli kaunista ja surullista, juuri sopivan tunteellista kansalle. Mr. Atkeson silmäili ympärilleen ja epäili, että joku matkustaja kantoi povessaan taskuradiota. Ei. Väärä johtopäätös. Musiikki tuli alhaalta, aivan hänen jalkojensa juuresta. Mr. Atkeson tarkasteli alhaalla seinän vierustalla olevia ikkunoita, jotka olivat hiukan raollaan. Sitten hän oli sito-vinaan kengännauhoja ja sai hyvän syyn kumartua erään ikkunan ääreen. Hänen korviinsa kantautui mitä vienoin melodia ja nenäänsä mitä pistävin ammoniakin haju. Hän siirtyi loitommalle ikkunan äärestä ja huudahti ääneen:
— Huilu? Ei! Käyrätorvi? Ei! Saksofoni? Ei! Mikä helvetti se sitten on?
Hän lähti juoksuaskelin odotussaliin ja työntyi sieltä miesten huoneeseen. Soitto oli tauonnut. Mr. Atkeson mietti mysteeriä, astui takaisin odotussaliin ja turvautui poliisin apuun. Sitten he tulivat molemmat miesten huoneeseen ja katso: silloin he kuulivat ihmeen vienoa soittoa, joka lähti ulkoseinän viereisestä eriöstä.
— Tuolta! huudahti Mr. Atkeson ja viittasi kädellään pikkaraista konserttisalia.
Hän pysähtyi ovelle ja koputti arasti. Soitto taukosi heti.
— Kuka siellä? karjaisi nyt poliisi, joka oli myös saapunut paikalle.
— Minä vain, kuului arka ja väsynyt vastaus. — Lukko on epäkunnossa. En pääse pois täältä.
— Minkä tähden te olette sinne mennyt soittelemaan? tiedusteli poliisi.
Kopista ei vastattu, mutta Mr. Atkeson sen sijaan antoi poliisille oman vastauksensa.
— Älkää tehkö typeriä kysymyksiä! Pitäisihän teidän tietää, että vee-see on kuin hauta: kun sinne on kerran mentävä, niin sinne on silloin mentävä. Avatkaa ovi!
Poliisi hypisteli lukkoa, mutta ovi pysyi visusti suljettuna.
— Täytyy kai murtaa, totesi virkavallan edustaja ja lähti etsimään sorkkarautaa.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut turvautua niin raakaan aseeseen, sillä hän tapasi odotussalin penkiltä vanhan tuttavansa Dick Homerin, joka myös tunnettiin Tiirikka-Dickin nimellä, ja sanoi hänelle:
— Tulehan avaamaan ovi!
— Ei mulla ole työkaluja, vastasi kunnon käsityöläinen. — Minkälainen ovi se muuten on?
— Toiletin ovi. Ihan tavallinen automaattilukko. Ehdollisessa vapaudessa oleva murtovaras mietti tuokion ja lausahti:
— Hanki mulle pätkä rautalankaa tai hiusneula tai mikä neula tahansa.
Virkavallan edustaja oli hiukan tottumaton hankintatyöhön, mutta siitä huolimatta hän onnistui saamaan eräältä neekeri-naiselta hiusneulan ja ojensi sen Mr. Homerille.
— Näytä ovi! komensi Mr. Homer.
Poliisi johdatti lukkosepän miestenhuoneeseen, jossa Mr. Atkeson keskusteli oven lävitse Mr. Jerry Finnin kanssa. Mr. Atkeson oli jo päässyt niin pitkälle, että kaivoi salkustaan sopimusloma-ketta allekirjoitettavaksi. Hänen oli keskeytettävä miellyttävä dialogi tuokioksi, mutta vain tuokioksi, sillä Dick Homer ei avannut ensimmäistä lukkoa hiusneulalla. Ihailtavan taiturimaisesti hän väänteli hiusneulaan pikku poimuja, työnsi neulan avaimen-reikään ja tempaisi oven auki. Hämmästynyt vanki istui pytyn kannella ja tuijotti vapauttajiaan.
— Minkälainen instrumentti teillä on? kysyi Mr. Atkeson uteliaisuudesta täristen.
— Niin, kaveri. Näytä instrumenttisi heti! karjaisi poliisi.
— Ei minulla ole mitään instrumenttia, vastasi Jerry viattomasti.
— Älä pullikoi vastaan! huudahti poliisi ja kiskaisi Jerryn ulos harvinaisesta musiikkihuoneesta. — Kyllä sinut pannaan vielä tunnustamaan.
Dick Homer hymyili vahingoniloisesti, sillä hän tunsi Chicagon poliisit. Jerry loi avuttoman katseen Mr. Atkesoniin.
— Mistä te syytätte minua? hän kysyi ääni väristen.
— Sivistyneestä metelinpidosta yleisellä paikalla, vastasi poliisi ja aikoi tarttua Jerryä käsivarteen.
Mutta silloin Mr. Atkeson puuttui asiaan.
— Pysykää te erossa, hän huomautti poliisille.
— Vai niin, murahti harteikas järjestyksen valvoja.
— Niin. Painukaa tiehenne.
— Se olis sitten taala, huomautti tiirikkamestari kesken kiistelyä.
Mr. Atkeson työnsi kätensä taskuun ja ojensi hänelle kourallisen kolikoita. Sitten hän puristi pyöreille kasvoilleen valoisan hymyn ja sanoi Jerrylle:
— Olen kiinnostunut teistä, hyvin kiinnostunut…
Poliisi teki nyt uuder yökkäysyrityksen Jerryä kohden, mutta silloin Mr. Atkeson kiivastui. Hän otti hiukan vauhtia ja pukkasi poliisin musiikkihuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja sanoi Jerrylle:
— Nyt lähdetään. Tästä voi kehittyä hyvä bisnes.
Pikku eriöstä kuului hyvin karkeaa kieltä ja töminää. Ovi oli mennyt jälleen takalukkoon, eikä sitä saanut auki ripaa painamalla. Mr. Atkeson ja Jerry poistuivat lemujen parista ja jättivät poliisin neuvottelemaan Dick Homerin kanssa.
— Tästä seuraa piruja niille, raivosi poliisi. — Avaa ovi, Dick!
— Millä?
— Hiusneulalla tietysti.
— Minä heitin sen menemään.
— Hanki uusi! Pane töpinäksi! Minun vartiovuoroni päättyy kohta.
Tiirikka-Dickillä oli nyt hyvä tilaisuus kiristää vanhaa vainoojaansa.
— Paljonko maksat?
— En senttiäkään. Avaa ovi tai toimitan sinut rautoihin.
— Hyvä on. Toimita sitten.
— Saat taalan! huudahti poliisi hädissään.
— Pannaan kaksi.
— Kiristäjä! Minä annan sinut pamputettavaksi.
— Ali right! Anna heilua. Minä lähden.
— Ei, ei… Älä mene! Saat kaksi taalaa.
— Selvä on, vastasi lukkomestari, kaivoi povestaan pikku tiirikan ja ryhtyi avaamaan lukkoa.
Jerry istui Mr. Atkesonin vieressä uuden uutukaisen Cadillacin etupenkillä, eikä hän enää horjunut uskossaan: hän oli suurten mahdollisuuksien maassa.
— Olin matkalla Hollyvroodiin, sanoi Mr. Atkeson, mutta mikään ei estä minua siirtämästä matkaani huomiseen. Niin, Mr. Finn, kuten jo sanoin, soittonne kiinnostaa minua. Jos levytys onnistuu, teidän ei enää koskaan tarvitse alentua kiropraktikoksi eikä opettajaksi.
Jerry oli kertonut avomielisesti lyhyen elämäkertansa Mr. At-kesonille, ja nyt he olivat matkalla Kansainvälisen Äänilevymu-siikkiyhtiön studioon.
— Oletteko te koskaan soittanut yhtyeessä? tiedusteli Mr. Atkeson.
— En ole soittanut yksin enkä yhtyeessä, vastasi tähdeksi tuleva.
— Minä en huomannut äsken kysyä, osaatteko te lukea ja kirjoittaa.
— Osaan…
— Kysymykseni oli hiukan tyhmä, mutta kun lukutaito on taiteilijain keskuudessa joskus harvinaista, niin minun oli pakko tehdä tällainen tyhmäkin kysymys.
He saapuivat Pohjoiselle Michigan-Avenuelle ja joutuivat keskelle autoruuhkaa. Auton tuntikiito oli pudotettava viiteentoista mailiin. Mr. Atkeson tarjosi matkalaiselleen suuren, miltei lava-kurkun kokoisen sikarin ja kertoi seuraavan tositarinan, jonka viimeinen kertoja elää vielä:
— Alabamassa — siellä missä puuvilla kasvaa — oli farmi. Ja farmilla oli työssä nuori tyttö, Mirriäni Nuckerbocker. Kiltti tyttö. Muuan alabamalainen lannoitetehdas järjesti kolme vuotta sitten kauiieuskuningatar kilpailut, ja kuinka ollakaan, Mirriäni Josephine Nuckerbocker tuli voittajaksi. Miss Apulanta herätti myös Hollywoodin huomiota, ja häntä varten laadittiin elokuvakäsikirjoitus 'Farmarin hurmaava tyttö'. Elokuvasta muodostui ainutlaatuinen menestys. Miss Betty Bondi C se oli miss Nucker-bockerin taiteilijanimi) tuli äkkiä kuuluisaksi ihmeellisestä hymystään. Tehän olette varmasti nähnyt hänen kuvansa tupakka-ja oluttehtaiden mainoksissa? Hänen hymynsä oli tosiaan vertaansa vailla. Sen vuoksi elokuvatuottajat vakuuttivat hänen hymynsä sadantuhannen dollarin summasta. Suuri summa, kun ottaa huomioon, että meillä kaikilla on tapana aina hymyillä kuvissa. No niin, mitäpä siitä. Betty Bondia varten laadittiin toinen käsikirjoitus 'Maailman hurmaavin hymy', mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Miss Bondi lopetti äkkiä hymyilynsä. Tuottajat, ohjaajat, sanomalehtimiehet, vakuutusyhtiön edustajat ja mainosmiehet koettivat tehdä parhaansa, mutta miss Bondia ei saatu hymyilemään, ei edes kutittamalla. Päinvastoin hän pillahti tämän tästä itkuun, muuttui surulliseksi ja perin ikävän näköiseksi. Silloin kutsuttiin lääkäri tutkimaan tilannetta. Hän teki miss Bondille muutamia tavanmukaisia kysymyksiä.
— Miksi ette enää hymyile? Ettekö tiedä, miss Bondi, että teidän hymynne on miljoonien arvoinen?
Miss Bondi osoitti kädellään pöytää, jossa oli suuri röykkiö hänen ihailijainsa lähettämiä kirjeitä — tulisia, jumaloivia, hullaantuneita kirjeitä.
— En voi enää hymyillä, koska minulle tulee joka päivä yli viisisataa kirjettä, sanoi miss Bondi surullisesti.
— Olisitte onnellinen, lohdutteli lääkäri.
Miss Bondi ravisteli surullisesti päätänsä ja vastasi nyyhkyttäen:
— En voi olla, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa… Mr. Atkeson kääntyi oikealle ja virkkoi selittävästi:
— Nyt te varmasti käsitätte, minkä vuoksi tiedustelin luku- ja kirjoitustaitoanne, Mr. Finn? Muuten, onko lukutaito teidän synnyinmaassanne jo yleistä?
— On varmasti, Mr. Atkeson. Lukutaidossa pieni Suomi on maailman ensimmäinen maa.
Mr. Atkeson hymyili:
— Sitä en usko, Mr. Finn.
Jerry ei väittänyt vastaan, koska hän ajatteli tulevaisuuttaan.
Kansallisen Äänilevymusiikkiyhtiön studio oli suuren liiketalon kuudennessatoista kerroksessa. Mr. Atkeson vei Jerryn upeasti kalustettuun työhuoneeseen, jonka ikkunoista avautui perin suppea näköala: pilvenpiirtäjän seinä, harmaa, ikkunaton seinä. Mr. Atkeson oli toiminnan mies, joka sai ihmiset ja dollarit työskentelemään. Hän kutsui luokseen pari teknikkoa, antoi heille niukkasanaiset ohjeet ja kääntyi sitten Jerryn puoleen.
— Nyt haluamme kokeilla, sopiiko teidän äänenne mikrofoniin. Tehän tunnette nuotit vai kuinka.
— Tunnen… Suurin piirtein…
— Hyvä. Niin kuin jo matkalla sanoin, iskelmähyräilijän äänen ei tarvitse olla suuri, hieman yli oktaavin ääniala riittää mainiosti. Sävelpuhtaus voi vähän horjua, koska silloin syntyy uusi rytmi. Ja nyt me tarvitsemme jotakin uutta, uutta, Mr. Finn. Koettakaa siis parhaanne.
Mr. Atkeson luovutti löytönsä teknikkojen haltuun ja heittäytyi sohvalle lepäämään. Hän oli nykyaikaisen levymusiikin uljas, Kolumbus, jonka nimi tuli varmasti jäämään maailman säveltaiteen historiaan. Joku Toscanini, Walter ja Stokowski oli tietenkin eri mieltä, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, koska heidän mielipiteestään ei koskaan muodostunut yleistä mielipidettä: he olivat tyystin vaarattomia demokratialle.
Seinällä olevaan merkinantotauluun ilmestyi punainen valo. Mr. Atkeson herkisti kuuloaan ja tuijotti jännittyneenä tauluun, jossa ilmoitettiin äänityksen alkaneen. Hän avasi vastaanottimen ja syventyi kuuntelemaan. Iskelmähyräilijä esitti ensimmäisenä numeronaan suomalaisen kansanlaulun 'Syntymistään sureva' ja pianon myötäilemänä 'Tuonne taakse metsämaan'.
Mr. Atkeson vapisi. Hänen sydämensä jyskytti kuin seteli-painokone, hän tarttui kiihkeästi puhelimeen ja soitti studioon.
— Suurenmoista, mutta vaihtakaa rytmiä. Äskeiset menevät hitaana valssina, mutta nyt tarvitaan hiukan foxtrottia ja rumbaa.
Hän sulki puhelimen ja heittäytyi uudelleen lepoasentoon. Taskukammansoittaja Jerry Finn jatkoi tulevaisuutensa luomista. Pianon myötäilemänä hän esitti nyt suomalaiset kansansävelmät 'Juokse porosein' ja 'Kukapa sen saunan lämmittääpi'.
Mr. Atkeson nousi ja hieroi pehmeitä käsiään. Hän ajatteli ääneen:
— En voi käsittää, että toilettipaperiin ja kampaan on kätketty miljoonien aarre…
Jerry saapui teknikon taluttamana Mr. Atkesonin huoneeseen ja vaikutti aivan kuin matolääkkeitä ottaneelta. Mr. Atkeson tiesi kokemuksestaan, että iskelmätaiteilijoita ei pidä liian paljon ylistää ennen sopimuk n allekirjoittamista. Sen vuoksi hän on-nittelikin uutta löytöään hyvin pidättyvästi:
— Teistä voi vielä kehittyä jotakin, Mr. Finn. Ääniteknikko jäi ovensuuhun odottamaan määryksiä ja ohjeita ja ojensi Mr. Atkesonille valmistelomakkeen, johon oli saatava tarvittavat tiedot. Mr. Atkeson ryhtyi silmäilemään lomaketta ja kysyi Jerryltä laulujen nimiä ja säveltäjiä. Kuultuaan, että sävelmät olivat Suomen kansan yhteistä omaisuutta, hän hymähti tyytyväisesti:
— Mainio juttu. Me muutamme hiukan niiden tempoa ja panemme niiden säveltäjäksi suositun Bob Peglerin. Vai onko teillä mitään sitä vastaan, Mr. Finn?
Jerry ravisti tyhmästi päätään, sillä hän ajatteli tulevaisuuttaan. Mr. Atkeson suuntasi nyt sanansa teknikolle:
— Ilmoittakaa Bob Peglerille, että hän tutustuu heti näihin sävelmiin ja hankkii niihin Copyright-oikeudet. Niin, ja sitten sävelmien nimet? 'Syntymistään sureva' on aivan mahdoton nimi. Jos tämä olisi aasialainen sävelmä, se menisi vielä jotenkuten, mutta Amerikassa jokainen ihminen iloitsee syntymisestään. Sen vuoksi ehdotan, että annamme sille nimeksi 'Rakkauden ikuinen kaiho'. Säveltänyt Bob Pegler, soittanut Jerry Finn.
Mr. Atkeson odotti Jerryn mielipidettä, mutta tämä ajatteli edelleenkin tulevaisuuttaan ja nyökkäsi hyväksyvästi. 'Tuonne taakse metsämaan' sai nimekseen 'Odotan sinua, rakas, preerian yössä'…'Juokse porosein' lähti suureen maailmaan 'Kiihkeän rakkauden' nimellä, ja vanhasta kansansävelmästä 'Kukapa sen saunan läm-mittääpi' tuli Bob Peglerin huippuluokan sottiisi 'Karjapaimenen huoleton rakkaus'.
Jerry tunsi sydämessään kipeän vihlaisun, mutta sitten hän muisti, että Bob Pegler oli tehnyt Brahmsin ja Beethovenin musiikista suurenmoista ja kiehtovaa jazzia, joten uusi syntiinlankeemus oli tapahtuva vanhojen perinteiden mukaisesti.
Teknikko jäi vielä kuin jotakin odottamaan. Hän hypisteli valmistelomaketta ja kysyi melkein kuiskaten:
— Paljonko näitä valmistetaan?
Mr. Atkeson ei vastannut. Hän sieppasi lomakkeen teknikon kädestä ja kirjoitti jokaisen sävelmän eteen vaatimattoman mer-kinnön: 300 000 kpl.
Teknikko poistui selkä edellä huoneesta, ja Jerry jäi kahden kesken hyväntekijänsä seuraan. Mr. Atkeson istuutui pöydän ääreen, kirjoitti hurjalla vauhdilla tuhannen dollarin sekin ja ojensi sen maailmankansalaiselle. Jerry silmäili sekkiä, ja hänen huulensa alkoivat väristä:
— Ei, ei, Mr. Atkeson… En voi ottaa tätä vastaan… Hyväntekijä sieppasi sekin takaisin ja kirjoitti uuden. Jerry tuijotti numeroita. Tuhat dollaria oli muuttunut kahdeksi tuhanneksi. Hän ei vastustellut enää. Hän tunsi huimausta ja sulki tuokioksi silmänsä. Mr. Atkeson oli hiukan ymmällään.
— Tämä on vain pieni käteismaksu, Mr. Finn, hän sanoi selit-tävästi. — Jos onnistumme, te saatte suuret palkkiot.
Jerry hypisteli sekkiä ja muisteli Boweryn taiteili j aslummin satoja pikku virtuooseja, jotka kävivät pihoilla soittelemassa ja Keitaassa syömässä. Heitä ei koskaan keksitty. Heidän olisi pitänyt soittaa jonkin rautatieaseman mukavuuslaitoksessa. Ja mieluummin kampaa kuin viulua.
— Ja nyt, Mr. Finn, lopetti säveltaiteen löytöretkeilijä lyhyen hiljaisuuden, teidän on hiukan uusittava vaateparttanne. Sihteerin! auttaa teitä. Ehdotan että siirrytte asumaan hotelli Hollan-diin. Varsinainen työskentelynne alkaa ylihuomenna.
Mr. Atkeson kutsui sihteerinsä ja antoi hänelle lyhyitä ja hyvin täsmällisiä määräyksiä. Nuori sihteeri oli Marilyn Monroen ilmetty kaksoisolento. Hänen silmänsä olivat kutsuvat ja hertta-ässää muistuttava suunsa tuore ja mehevä. Hän hallitsi pikakir-joitusta ja sex-appealia. Hänen kaunis pukunsa oli kuin onnistunut pöytäpuhe: kyllin pitkä paljastaakseen tärkeimmät seikat ja kyllin lyhyt pitääkseen mielenkiinnon vireillä.
Mr. Atkeson luovutti taskukammansoittajan sihteerinsä hoivaan, ja yksin jäätyään hän kutsui puheilleen yhtiön mainos-päällikön. Uuden tuotteen mainonta oli aloitettava heti. Frank Sinatra ja Eddie Fisher saivat siirtyä hetkiseksi syrjään, sillä heidän levyjään myytiin jo kylliksi Euroopan markkinoilla. Uusi päivän nimi oli huomisesta lähtien JERRY FINN, maailman säveltaiteen hämmästyttävä virtuoosi ja uuden ajan Paganini!
Kun amerikkalainen Mrs. Fortuna ryhtyy potkimaan, jää joka potkusta dollarin jälki. Tämän miellyttävän havainnon teki myös maailmankansalainen Jerry Finn, modernin musiikin ihmeellinen löytölapsi. Kolmessa viikossa hänen levyjään myytiin yli kuusi miljoonaa kappaletta. Tuttu suomalainen sävelmä 'Raatikkoon, raatikkoon', jonka Jerry esitti Bob Peglerin mukaelmana, nousi ensimmäisenä päivänä best-sellerien joukkoon. Jokainen tahtoi kuulla reipasta musiikkikirjallisuuden ihmeluomusta, jonka nimestä puuttui sana rakkaus. Se oli nimeltään 'Neljäs nikama', iskehnähyräilijä Jerry Finnin bravuurinumero.
Jerry Finnin nimi oli nyt jokaisen valistuneen ja valistumattoman kansalaisen huulilla ja korvissa. Maailman suurin kampa-tehdas ryhtyi valmistamaan Jerry-merkkisiä kampoja, ja suuret
paperitehtaat työnsivät markkinoille mailikaupalla Jerry-merkin toilettipaperia. Maineen ja kunnian lisäksi tehtaat lähettivät Jerrylle sekkejä ja tuotteitaan. Eräänä päivänä hän myi tukkuliikkeille yli viisituhatta lahjaksi saatua kampaa ja niin paljon toilettipaperia, että se olisi riittänyt vuoden päiviksi Kiinan kansalle sekä soitto- että alkuperäiseen tarkoitukseen.
Mutta kuuluisuuden rinnalla asteli myös kuuluisuuden kirous. Jerry tunsi elävänsä täydellisessä vankeudessa. Kansallinen Ääni-levymusiikkiyhtiö pelkäsi, että Jerry Finn voisi siirtyä jonkin kilpailevan liikkeen, radion, näköradion tai elokuvan palvelukseen, ja sen vuoksi hänelle järjestettiin hyvin tarkka vartiointi. Kaksi Mr. Atkesonin palkkaamaa yksityisetsivää seurasi aina hänen kintereillään. Sanomalehtimiehet ja valokuvaajat saivat tunkeutua hänen loistavaan hotelliasuntoonsa vain Mr. Atkesonin erikoisluvalla. Vasta pari kuukautta myöhemmin, jolloin manner oli jo tulvillaan Jerry Finnin levyjä, hän sai oikeuden liikkua vapaasti ja esiintyä radiossa ja hyväntekeväisyysjuhlissa.
Eräänä helmikuun iltana Jerry käväisi Pelastusarmeijan et-sintätoimistossa tiedustelemassa Boboa, mutta hän sai palata tyhjin toimin takaisin. Psykologi ei ollut antanut itsestään minkäänlaista elonmerkkiä. Myöhemmin Jerry sai kuulla, että hobo-jen hallitsi j anvaali olikin toimitettu New Yorkissa. Boweryn slummista oli valittu hobojen kuningatar, jonka kuva julkaistiin New York Timesin poliittisten uutisten sivulla.
Saatuaan takaisin vapautensa Jerry karttoi vapautta. Joka ainoa kansalainen höyläsi nyt huuliaan toilettipaperiin käärityllä kammalla. 'Neljäs nikama' oli synnyttänyt kansallisen epidemian, joka oli vaarallisempi kuin yo-yo ja purukumi. Kodeissa, kirkoissa, ravintoloissa, sairaaloissa, kaikissa kulkuneuvoissa ja yleisissä käymälöissä soitettiin nyt 'Neljättä nikamaa'. Kansan suosimasta sävelmästä tuli Jerrylle kirottu sävel. Hän alkoi vetäytyä kuoreensa ja kieltäytyi jyrkästi viemästä huulilleen kampaa.
Neljän kuukauden aikana hän oli ansainnut yli kolmesataatu-hatta dollaria. Ja kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän kaipasi rauhaa, kaipasi jonnekin, missä ei olisi tarvinnut kuulla 'Neljättä nikamaa'. Mr. Atkesonin neuvoa seuraten Jerry oli sijoittanut rahansa kolmeen luotettavaan pankkiin. Ne olivat kaikki maailman suurimpia ja varmimpia.
Epidemian kulku oli aaltoilevaa, totesi Jerry, kun Mr. Atkeson ilmoitti eräänä päivänä, että Jerry Finnin levyjen myynti väheni päivä päivältä. Se oli ikään kuin hienotunteinen viittaus, että Mr. Finn voi — jos nimittäin haluaa — poistua Chicagosta ja saapua tarpeen tullen takaisin. Jerry nosti tililtään kaikki tekijänpalkkiot ja alkoi sonnustautua matkalle. Hänen mielensä paloi Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intian saarille. Mutta sitä ennen hän tahtoi tavata psykologi Minwegenin, kiropraktikko Riversin ja mahdollisesti myös vaimonsa, jolta hän oli saanut viime kuukausien aikana toistasataa kirjettä, jotka olivat edelleenkin avaamatta. Jerry arvasi niiden sisällön: Joan oli varmaankin ryhtynyt soittamaan toilettipaperiin käärittyä Jerry-kampaa.