Paria päivää myöhemmin New Yorkin eniten levinneessä bulevardilehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin Mrs. Charles Lawsonin hakevan avioeroa viidennestä aviomiehestään. "Rikas öljykuningatar", kertoi uutinen, "on ollut nykyisen miehensä kanssa naimisissa vasta sataneljätoista päivää. Mrs. Lawson syyttää miestään henkisestä raakuudesta ja aviomiehen velvollisuuk-, sien täyttämättä jättämisestä. Mr. Lawsonia on aikaisemmin rangaistu useista väkivallanteoista ja kiristysyrityksistä. Mainittakoon, että tunnettu öljykuningatar on 82-vuotias ja hänen nykyinen aviomiehensä 26-vuotias."
Uutisen lopussa oli palstantäytteenä seuraava ajatelma: "Antiikkiesine on sellainen, jonka hinta nousee sitä mukaa kuin sen käyttöarvo alenee. — Evan Esar."
Jerry luki uutisen ääneen, mutta Mr. Rivers ei huomannut siinä mitään erikoista, hymähti vain yliolkaisesti:
— Olen aina sanonut, että paras tapa alentaa avioerojen lukua on pysyä erossa.
— Muistat kai Mr. Lawsonin? kysyi Jerry.
— En kuolemaksenikaan.
— Hän on se sama huligaani, joka antoi minulle mustan silmäkulman.
— Se roistoko, joka jätti laskunsa maksamatta? Ja minä onneton sain painiskella sen kanssa kymmenisen minuuttia, ennen kuin sain sen vatsalleen.
Tohtori Rivers sieppasi sanomalehden Jerryn kädestä, luki itse uutisen ja sijoitti sitten sen loppuun oman ajatelmansa:
— Avioliitto on kahden peli, jossa molemmat häviävät.
Työpäivä oli jälleen päättynyt parinsadan dollarin puhtaaseen liikevoittoon. Päivän viimeinen potilas oli poistunut puoli tuntia sitten, ja kiropraktikot istuivat tohtori Riversin työhuoneessa järjestelemässä sairaskortteja. Isaac Riversin persoonallisuus oli Jerrylle edelleen yhtä epämääräinen kuin pari viikkoa sitten, jolloin hän ryhtyi kiropraktikon apulaiseksi ja nousi muutamassa päivässä professoriksi. Hieroja oli hieronut itsestänsä tohtorin ja kaivoi dollareita ihmisten selkänikamista. Isaac Rivers vaikutti ajoittain ikuiseen puberteettiin unohtuneelta amerikansuomalaiselta, joka on oppinut luku- ja kirjoitustaidon matkustaessaan paikasta toiseen, ajoittain taas umpimieliseltä erakkoluonteelta, joka salasi kaiken, mitä hänen piti paljastaa. Hän ei ollut koskaan halukas kertomaan sukupuustaan. Hän oli kuin muuli, joka ei nähnyt mitään aihetta ylpeillä vanhemmistaan.
Oli hetkiä, jolloin Jerry ihaili virkaveljensä rajatonta tarmoa ja työkykyä ja hänen optimistisia aivojaan, joihin paistoi aurinko joka suunnalta. Mutta oli myös hetkiä, jolloin tohtori Riversin älyllinen rajoittuneisuus suorastaan ärsytti Jerryä. Isaac Riversiin saattoi hyvin soveltaa aito amerikkalaisen määritelmän: mitä tyhmempi farmari, sitä suuremmat perunat. Hän oli niitä ihmisiä, jotka vaeltavat onnellisina yksinkertaisuuden ja keskinkertaisuuden kapeassa kujassa ja katsovat tyytyväisin ilmein peiliin.
Mr. Rivers hyräili. Hän oli tyytyväinen itseensä ja saavutuksiinsa. Viisisataayhdeksänkymmentä uutta potilasta yhden viikon aikana. Hän veti jo vertoja New Yorkin muotilääkäreille, jotka laativat diagnooseja potilaan varallisuuden mukaan.
Ovikellon soitto keskeytti virkaveljien työskentelyn. Mi- Rivers loi silmäyksen kelloonsa ja hymähti:
— Neljännestä vailla yhdeksän. Kukahan näin myöhään pyrkii vastaanotolle?
— Menenkö avaamaan? kysyi Jerry.
— Käy katsomassa.
Jerry raotti varovasti ovea, mutta sisään pyrkijä tempaisi sen selkoselleen ja harppasi nopsasti sisään.
— Oletteko tohtori Rivers? kysyi lyhyenläntä mies, jonka ruskeissa silmissä pälyili elonkerainen katse.
— En. Minun nimeni on Finn.
— Hyvä. Minä olen tohtori Robert Popkin, maailmankuulun tohtori Albert Hinseyn työtoveri. Te kai tunnettekin minut?
— Olen kuullut nimenne, vastasi Jerry, vaikka kuulikin sen nyt ensimmäistä kertaa.
Tohtori Rivers kurkisti odotushuoneeseen ja nähdessään vieraan kainalossa nahkasalkun teki heti oman johtopäätöksensä.
— Minä en ota mitään vakuutusta.
— Vakuutusta? toisti vieras.
— Niin juuri. Olen jo vakuuttanut henkeni, autoni, huonekaluni, terveyteni, säästöni ja kaikki tulevat matkatkin.
— Sehän on suurenmoista! huudahti vieras ihailevasti ja paljasti kaljun päälakensa. — Niin minunkin pitäisi tehdä. Minun nimeni on tohtori Robert Popkin. Tietysti te tunnette minut?
— En minä tunne, vastasi Mr. Rivers ravistaen päätänsä. — Minä olen Isaac Rivers.
Tohtori Popkin ojensi kätensä kuin automaattisen vipulaitteen. Naistautien lääkärin pehmeä ja pieni käsi oli rusentua kiropraktikon voimakkaaseen hlerojankouraan. Herrat siirtyivät olohuoneen puolelle, ja vieras loi kaavamaisen yleissilmäyksen seinille ripustettuihin tauluihin, joissa esiteltiin havainnollisesti ihmisen selkärangan erilaisia asentoja ja muotoutumia. Tohtori Popkin oli armoitettu puhuja, joka ei päästänyt sanoja sammaltumaan.
— Minulla on hyvin mielenkiintoista asiaa, hän aloitti joustavasti ja hiveli taitavasti päälakeaan, josta hiukset oli kammattu partaveitsellä. — Hyvin mielenkiintoista, arvoisat herrat. Teillähän on runsaasti naispotilaita, eikö olekin? Kaiken ikäisiä.
Mr. Rivers katsahti Jerryyn ja ajatteli: jos sinä luulet saavasi Jerryn ja minut satimeen puoskaroimisesta, niin erehdyt, minulla on laillinen lupa harjoittaa kiropraktiikkaa ja pitää oppilaita. Vieras odotti vastausta.
— En tahdo tunkeutua ammattisalaisuuksiinne, mutta katsokaas, hyvät herrat, asiani on seuraava: olen tohtori Albert Hinseyn työtoveri ja…
— Kuka hän on? keskeytti Mr. Rivers.
— Mitä, ettekö tunne tohtori Hinseytä? Tavaan hänen nimensä: hoo niin kuin hintelä, ii niin kuin impi, en niin kuin nikama, es niin kuin suhina, ee niin kuin elukka ja yy niin kuin yskä. Hinsey, Albert Hinsey. Hän kirjoitti viime vuoden parhaan bestsellerin Nainen kaipaa miestä ja nyt…
— En minä osta kirjoja! huudahti Mr. Rivers jyrkästi.
— Ettepä tietenkään, hyvä tohtori. Eikä nyt ole kysymyskään kirjojen ostamisesta, vaan yhteistyöstä.
— En minä ryhdy mihinkään yhteistyöhön, Mr. Rivers vastasi äskeistä jyrkemmin.
Mutta tohtori Popkin ei häkeltynyt. Hän jatkoi esitystään.
— Suonette minun selittää, hyvät herrat, mistä on kysymys. Ystäväni Albert Hinsey valmistelee uutta bestselleriä, jonka ennakkomainonta alkaa huomenna. Kirjan nimeksi tulee luultavasti Rakkauden instituutti eli nykyaikaisen naisen sukupuolinen käyttäytyminen kodissa ja kodin ulkopuolella uudemman tutkimuksen ja tieteellisten haastattelujen valossa.
Mr. Rivers risti silmänsä, mutta Jerry Finn tunsi kiinnostusta aiheeseen ja huomautti:
— Kirjan aihe herättää uteliaisuutta.
— Enemmän, hyvä ystävä. Se nostattaa vallankumouksen, vastasi tohtori Popkin. — Suurta yleisöä kiinnostaa kolme asiaa: raha, rakkaus ja rikos. Ne, jotka eivät kykene käsittelemään rakkautta tieteellisesti, kirjoittavat rahasta ja rikoksista. Tohtori Hinseyn erikoisalana on rakkaus — sanan laajimmassa merkityksessä. Muuan hollantilainen lääkäri on yrittänyt näperrellä saman kysymyksen kimpussa, mutta hänen esittämänsä ihanne-avioliitto ei sovi meikäläiseen elämänrytmiin, joka perustuu sensaatioihin. Tohtori Hinseyllä on nerokas menettelytapa: hän laatii uuden bestsellerinsä haastattelujen tuloksista. On haastateltava ainakin kymmentätuhatta naista ja kysyttävä heidän mielipidettään sukupuolisesta käyttäytymisestä. Haastattelijoita on siroteltava kaikkiin niihin paikkoihin, joissa naiset liikkuvat. Tohtori Hinsey voi tieteellisesti todistaa, että nainen tunnustaa herkimmin arkaluontoiset asiansa papille, lääkärille ja rakastajalleen. Tämän alan edustajia on nyt haastattelijoiden joukossa viidettäsataa. Mutta nyt me tarvitsemme vielä yhden kiropraktikon, jotta haastattelijoiden joukko olisi täydellinen.
Tohtori Popkin loi kysyvän katseen selkärankatohtoreihin ja jatkoi:
— Haluatteko ryhtyä auttamaan lääketiedettä?
— Tarkoitatte tohtori Hinseytä, huomautti Mr. Rivers.
— Aivan niin — se on oikeastaan sama asia. Tiedän, että teillä käy runsaasti naispotilaita, joille voi tehdä arkaluontoisia kysymyksiä.
— Esimerkiksi? kysyi Jerry.
Tohtori Popkin aukaisi salkkunsa ja veti esiin kimpun kyselylomakkeita.
— Kas näistä käy selville kaikki. Jos potilaat eivät ole halukkaita vastaamaan johonkin kysymykseen, merkitään se sarakkeeseen 'Ei osannut vastata' tai 'Ei tietänyt'. Potilaitten nimiä ei tarvitse kirjoittaa muistiin, ainoastaan heidän ikänsä ja perhesuhteet. Jokaisesta haastattelusta maksetaan kolme dollaria — sen jälkeen kun teos on ilmestynyt ja sitä on myyty puoli miljoonaa nidettä. Tohtori Hinsey arvelee, että katolinen kirkko kieltää teoksen katolisilta, joten teoksen levikki voi nousta parissa viikossa ainakin miljoonaan. No niin, hyvät herrat, nyt haluaisin kuulla mielipiteenne.
Mr. Rivers kohotti olkapäitään.
— Minulla ei ole mitään mielipidettä, koska otan nykyään vastaan vain miespotilaita. Mr. Finn hoitaa naisia.
Tohtori Popkin kääntyi Jerryyn ja sanoi:
— Tosiaankin. Tehän olette se sama mies, joka puhui niin loistavasti Hagar-puistossa. En ollut itse kuulemassa, mutta monivuotinen potilaani Mrs. Lawson kertoi teistä. Te olette äskettäin saapunut Euroopasta?
— Niin.
— Oliko teillä hyvä praktiikka siellä?
Jerry muisteli epäonnistunutta sanomalehtimiesuraansa ja vastasi:
— Kohtalainen.
— Niin, mitään loistavaahan Euroopassa ei voi olla, koska siellä ei ole vapautta. Joka maassa määrää valtio, mitä lääkäri saa tehdä. Toista se on täällä: lääkärit määräävät, mitä valtio saa tehdä. Mutta mennäksemme asiaan: te siis ryhdytte haastattelijaksi? Tehtävä on tavattoman kauaskantoinen, sillä tällainen tutkimus edistää koko maailman sosiaalista kehitystä.
Jerry katsahti Mr. Riversiin. Tämä virkkoi hiukan yliolkaisesti:
— Päätä itse, mitä teet.
Jerry Finn mietti tuokion ja päätti sitten ryhtyä avustamaan avaran maailman sosiaalista kehitystä.
Seuraavana aamuna kello kahdeksalta saapui vastaanotolle epämääräisen ikäinen rouva, joka oli potenut pari viikkoa noidannuolta. Naisen ryhtyessä vähentämään vaateparttaan Jerry Istuutui pöydän ääreen ja alkoi tehdä kysymyksiä:
— Ennen kuin ryhdymme hoitoon, pyytäisin tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksikin ikänne?
— Siihen en vastaa, nainen sanoi jyrkästi.
— Suunnilleen?
— Alle neljänkymmenen…
— Kauanko olette ollut avioliitossa?
— Vähän toista kuukautta.,
— Onko tämä ensimmäinen avioliittonne?
— Ei, vaan viides…
— Minkä ikäisenä menitte avioliittoon ensimmäisen kerraii?.
— Ehkä siinä kuudentoista ikäisenä.
— Olitteko vielä silloin koskematon? Nainen keskeytti riisuutumisen ja tuiskaisi:
— Siihen en vastaa.
Jerry pani merkin sarakkeeseen 'Ei tietänyt' ja jatkoi kuulustelua:
— Antauduitteko miehelle ensimmäisen kerran a) omasta halustanne, b) säälistä miestä kohtaan vai c) tarkoituksella saada lapsia?
Nainen oli nyt vaihtanut riisuutumisen pukeutumiseksi eikä vastannut mitään. Jerry teki merkin kysymyssarakkeeseen 'Ei osannut vastata' ja jatkoi:
— Oletteko ollut avioliittonne aikana uskoton a) kerran, b) joskus, c) vakituisesti?
Ei kuulunut vastausta. Jerry kohotti katseensa kyselylomakkeesta ja vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin. Potilas läheni muutaman askelen sosiaalisen tutkimustyön vilpitöntä asiamiestä ja huudahti:
— Konna! Ja tuollaisia tänne tuotetaan Euroopasta! Rappeutuneesta ja kurjasta Euroopasta!
Vastaus oli tarpeeton, sillä sylkäistyään viimeisen lauseen perään pisteen, nainen poistui vastaanotolta ja vei noidannuolen mennessään.
Taiteen tie on ohdakkeinen, mutta tieteen tie osoittautui vieläkin pahemmaksi. Puoleen päivään mennessä Jerry oli saanut aikaan vain kolme vaillinaista haastattelua. Sen sijaan hän me- i netti yksitoista potilasta ainiaaksi. Brooklynin naiset suhtautuivat sosiaalisen kehityksen tieteelliseen tutkimukseen perin omituisesti: eräät olivat niin siveellisiä, että olisivat halunneet pukea eläimillekin housut jalkaan, eräät taas pitivät tohtori Hinseyn asiamiestä hulluna, joka etsi vielä suurempia hulluja ihaillakseen heitä.
Jerry Finnin psykologinen oivallus ja ihmistuntemus olivat aina olleet nelosen arvoi%et. Hän ei käsittänyt, että Hinseyn ra- ; porttien laatiminen kysyi oveluutta ja kainoa röyhkeyttä, sillä nainen, jolla oli puhtaat ajatukset saattoi monesti vaikuttaa likaiselta — ja päinvastoin. Jerryn epäonnistuminen kyselylomakkeiden täyttämisessä johtui hänen vilpittömyydestään ja totuudenrakkaudestaan. Hän unohti, että nainen on kuin ase, jonka kanssa ei pidä leikkiä.
Mr. Rivers alkoi käydä levottomaksi. Eräät vakituiset naispotilaat valittivat hänelle 'eurooppalaisen professorin' törkeää moraalikäsitteiden loukkaamista ja naisen puhtaan kunnian vetämistä sosiaalisen tutkimuksen liejuun. Kun Mr. Rivers kaiken lisäksi sai muutamia nimettömiä puhelinsoittoja, jolloin hänen arvossa pidetty praktiikkansa noteerattiin amerikan kielen kaikkein huokeahintaisimmin sanoin, hän päätti keskustella virkaveljensä kanssa vakavasti.
— Sinun täytyy heti lopettaa potilaiden loukkaaminen, hän sanoi Jerrylle jyrkästi.
— En minä ole loukannut ketään. Olen vain tehnyt heille määrätyt kysymykset, vastasi Jerry viattomasti kuin kunnon sotamies Sveik.
— Mutta tästä lähtien heille ei tehdä enää mitään turhia kysymyksiä. Tohtori Hinsey vie meiltä praktiikan, ymmärrätkö: c, menetämme kaikki naispotilaat. Ja juuri nyt, kun minä panin kahdeksansataa dollaria mainontaan. Ilmoita tohtori Popkinille, että lopetat haastattelemisen.
Jerry oli tuokion vaiti. Hän huomasi nyt itsekin, että arkaluontoisista asioista oli parasta vaieta. Hän tunnusti erehdyksensä:
— Naiset ovat käsittämättömiä… Tiedän sen kokemuksestani…
— Kokemus on hyvä opettaja, ja sen tähden se onkin niin huonosti palkattu, vastasi Mr. Rivers. — Naisia on käsiteltävä hienotunteisesti ja hellävaroen. Jokainen nainen haluaa tietää, kuinka toiset naiset elävät, mutta siitä huolimatta he eivät tahdo paljastaa itseänsä — tarkoitan salaisuuksiaan.
Mr. Rivers olisi vielä halunnut jatkaa, mutta hän ei voinut antaa potilaiden odottaa.
— Asia on kai sitten selvä? hän virkkoi ja kiiruhti vastaanottohuoneeseensa, jossa kolme paljastettua selkää odotti apua.
Jerry jatkoi seurustelua oman minänsä kanssa. Kyllästyttyään äänettömään itsepuheluun hän ryhtyi tutkimaan kiropraktiikan käsikirjaa ja unohti kokonaan amerikkalaisen bestseller-kirjai-lijan, Albert Hinseyn, jota mainostettiin aamulla radiolähetyksissä nykyaikaisen sukupuolielämän Sokrateeksi.
Iltapäivä oli hiljainen: yhden ja kuuden välillä kävi vain yhdeksäntoista potilasta, joukossa kaksi ensikertalaista. Tapaukset olivat kaikki lieviä, sillä jokainen potilas kykeni kävelemaan ja maksamaan laskunsa heti. Professori Finn noudatti nyt uutta taktiikkaa: hän puhui vähän, mutta hyvää. Toisin sanoen: hän toisti potilaille kiropraktiikan käsikirjasta lukemiaan ohjeita. -… Pahimmat rustoutumat esiintyvät yleisimmin risti-luiden tienoilla. Jokapäiväisessä elämässä ihmisen selkä taipuu liian herk-asti eteenpäin. Sen tähden sitä on taivutettava taaksepäin tasaisin nytkäyksen. Vaikeissa tapauksissa on arkaan kohtaan suunnattava lyhytaaltosäteilyä…
Lyhyen lääkärinuransa aikana professori Finn oli havainnut, että naisten tavallisin kipukenttä oli ristiselässä, johon sievät lihakset muodostavat kaksi suloista hymykuoppaa. Ristiselän kivut johtuivat liian raskaiden taakkojen kantamisesta. Kun tietää, kuinka raskas taakka aviomies on miljoonille aviovaimoille, ei ihmettele lainkaan naisten selkäkipuja.
Kiropraktiikka avasi Jerry Finnille aivan uusia näköaloja: satoja erilaisia selkärankoja. Vaikka Amerikassa oli erään tieteellisen tilaston mukaan miljoonayhdeksänsataatuhatta Marilyn Monroen tyyppistä naista, niin kiropraktikon pöydällä he olivat kaikki tyystin erilaisia tapauksia. Jokaisen selässä oli omat yksilölliset piirteensä, aivan kuin rikospoliisin ottamissa sormenjäljissä.
Päivän vastaanotto oli päättynyt, ja professori Finn oli juuri vetämässä valkoista lääkärintakkia yltään, kun huoneeseen ilmestyi nuori nainen. Varovaisen arvion mukaan hän oli noin kahdenkymmenenkahden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen, tumma, vihreäsilmäinen, viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen, hyvin pukeutunut ja erittäin taidokkaasti maalattu.
— Taisin tulla vähän myöhään. Vieläkö tohtori ottaa vastaan? hän kysyi hymyillen ja varisti savukkeestaan tuhkan lattialam-pun varjostimeen.
— Totta kai, vastasi professori Finn, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi täyttämään sairaskorttia. — Nimi?
— Joan Lawford…
Jerry kirjoitti nimen korttiin ja loi naiseen kaavamaisen yleis-silmäyksen.
— Te tietysti näette minussa jotakin tuttua, vai mitä, tohtori? nainen virkkoi aurinkoisesti.
— Kenties… Voi olla…
— Se johtuu siitä, että minä olen aivan Joan Crawfordin näköinen. Tiedän sen itsekin. Miss Crawford on vain minua paljon vanhempi. Hän on syntynyt San Antoniossa, Texasissa, yhdeksän-toistasataakahdeksan. Minä olen myös syntynyt Texasissa, ja minä olen kaukaista sukua Joan Crawfordille. Sen vuoksi meissä on niin paljon samaa näköä. Miss Crawfordilla tosin on suurempi suu ja paljon isommat jalat kuin minulla…
Professori Finn alkoi rykiä ja suuntasi katseensa sairaskort-tiin.
— Saanko tietää ikänne, Mrs. Lawford?
— Kyllä. Olen vielä alle kolmenkymmenen.
— Naimisissa?
— En tänä hetkenä. Toinen mieheni kuoli puoli vuotta sitten. Ooh, se oli raskasta aikaa, mutta onneksi hänellä oli aika sievä henkivakuutus.
— Mikä teitä vaivaa?
— Minua? Ei mikään. Tai tietysti… Minulla on usein kova päänsärky. En voi valvoa nykyään juuri ollenkaan. Viime yönä hieman valvoin, ja nyt olen syönyt koko päivän aspiriinia. Veljeni sanoo, että tupakoin liian paljon, mutta eihän sen pitäisi vaikuttaa päähän. En vedä edes henkeeni ja…
— Tunnetteko selässänne kipuja? keskeytti Jerry.
— Joskus. Jerry nousi.
— Olkaa hyvä ja paljastakaa selkänne, ja sen jälkeen menette pitkäksenne tuohon pöydälle.
Mrs. Lawford hämmästyi.
— Mitä? Täytyykö minun riisuutua?
— Paljastatte vain selkänne, että voin tutkia sen.
— Mutta tohtori… Minä en voi… Minulla ei ole… Tarkoitan minulla on vain tämä ohut puku ja sukkaliivit…
Professori Finnin kasvoille levisi kuuma puna. Ensimmäisen kerran lyhyen praktiikkansa aikana Jerry Finn näki vastaanotolla olevassa naisessa muutakin kuin potilaan — nuoren naisen, jonka aivojen paras vastine oli kauniit kasvot. Tosin hänen leukansa oli olemattoman pieni, todistaen tarmon puutetta, mutta kokonaisuutena hänen kasvonsa muistuttivat erehdyttävästi Joan Crawfordin kasvoja. Jerry unohti tuokioksi kiropraktiikan ja uskoi ymmärtävänsä täydellisesti niitä miehiä, jotka suutelevat naista kaulaan ihastuessaan hänen sääriinsä.
— Mrs. Lawford, hän äänsi hiukan sammaltaen, viitsittekö nousta tuohon pöydälle, jotta voin laatia diagnoosin?
— Mikä se on? kysyi nainen uteliaana.
— Taudin määritelmä.
— Ei minussa ole mitään tauteja. Minä olen aina elänyt siististi…
— Eipä tietenkään, hyvä Mrs. Lawford. Mutta teidän selkärangassanne saattaa olla joitakin häiriöitä, jotka aiheuttavat pään-kivistystä.
Mrs. Lawford loi elokuvista opitun katseen professori Finniin ja kysyi:
— Tohtori, mitä te aiotte tehdä minulle?
— Tutkia selkänne.
— Annatteko kunniasananne, että ette koske muualle?
Jerry Finn menetti puhekykynsä. Hän oli luonteeltaan hieman ujo, sillä hän oli lapsena oppinut istumaan ovensuussa. Hän kiitti sisimmässään olosuhteita, että ei ollut joutunut naistautien lääkärin apulaiseksi. Mutta vähitellen hänen tahdonlujuutensa palautui ja hän sanoi miltei puisevasti:
— Mrs. Lawford, tehän tiedätte, että kiropraktiikka keskittyy ihmisen selkärangan tutkimiseen. Jos te siis odotatte kiropraktikolta apua, on teidän alistuttava tutkittavaksi. Olkaa hyvä ja nouskaa tuohon pöydälle.
— Minä olen koko ajan luullut, että kiropraktiikka on jotakin muuta, vastasi Mrs. Lawford herttaisen vilpittömästi. — Eihän minulla tietenkään ole mitään vastaan, että selkäni tutkitaan, mutta… Kun minä olen niin kauhean herkkä kutiamaan…
Professori Finnin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän huudahti kimpaantuneena:
— Mrs. Lawford! Pidättekö te minua narrina?
Sitten hän istuutui työpöytänsä ääreen, sytytti savukkeen ja jatkoi kuivasti:
— Vastaanottoni on päättynyt.
Mrs. Lawford kaivoi käsilaukustaan savukkeen ja siirtyi Jerryn viereen.
— Saanko tulta, tohtori? Kiitos!
Nainen pani kätensä kiropraktikon olalle ja virkkoi anteeksi-pyytävästi:
— Te ymmärsitte minua väärin. En valehtele yhtään: minä olen tosiaan kovin herkkä kutiamaan. Ja lisäksi minä olen vähän ujo. Oikeastaan liian ujo. Monesti saan kärsiä sen tähden.
Professori Finnin sielunmaisema oli sekasortoinen. Hän irrotti naisen käden olkapäällään ja sanoi värittömästi:
— Mrs. Lawford, mitä te odotatte?
— En mitään. Tai kyllä. Minulla on ehdotus. Eikö tohtori voisi tulla minun kotiini? Olen kotona aina vapaampi. Asun aivan lähellä: vain pari kadunväliä pohjoiseen päin.
— En, vastasi Jerry jyrkästi. — Me emme käy potilaiden kotona.
— Hyvä on. Paljonko minun on maksettava?
— Ei mitään. Voitte lähteä.
Nainen heitti savukkeensa pätkän tuhkakuppiin, kohotti olkapäitään ja sanoi hiukan ivalliset jäähyväiset:
— Anteeksi, että vaivasin — eurooppalaista tohtoria.
Jerry ei vastannut. Tuntui kuin nainen olisi katsomattakin nähnyt jotakin, kun Jerry sen sijaan katsoi näkemättä mitään. Äkkiä hänen aivoissaan kirkastui ajatus. Hän lähti kiireesti seuraamaan naista ja tavoitti hänet porraskäytävässä:
— Mrs. Lawford, milloin voin tulla?
— Huomenna. Kello yhdeksältä illalla.
Hän kaivoi käsilaukustaan nimikorttinsa ja ojensi sen Jerrylle.
— Tuossa on osoitteeni. Oli oikein hauska tutustua teihin, herra tohtori. Toivon, että ette loukkaantunut. Katsokaas, tohtori, me, taiteilijat olemme vähän erikoisia.
Mrs. Lawford jatkoi matkaansa, ja Jerry palasi mietteissään vastaanottohuoneeseensa, jossa Mr. Rivers odotteli häntä aurinkoisin kasvoin.
— Tänä iltana sinun ei tarvitse valmistaa illallista, huomautti isäntä hyväntuulisesti. — Me lähdemme ravintola Saratogaan syömään. Muistin äsken, että tänään on syntymäpäiväni. Täytin aamulla kuusikymmentäviisi.
Jerry onnitteli virkaveljeään, jonka keski-ikäisessä ruumiissa viihtyi erinomaisen hyvin alaikäinen sielu. Kun he muutaman minuutin kuluttua työntyivät kadulle, he pysähtyivät tähyilemään Manhattanin ylle hypähtänyttä täysikuuta.
— Mitä ihmettä! Eihän nyt pitäisi olla täydenkuun aika,,huomautti Mr. Rivers.
— Tässä maassa on kaikki mahdollista, vastasi professori Finn hiukan ivallisesti, sillä päivän viimeinen potilas oli häirinnyt hänen mielenrauhaansa.
Tuskin tohtorit ehtivät astua autoon, kun Manhattanin täysikuu räjähti ja taivaalle ilmestyi valomainoksia: Käytä Colo-nol-hammastahnaa…
— Aina vain mainoksia, huokaisi Jerry väsyneesti.
— Mitäs pahaa siinä sitten on? kysyi Mr. Rivers ja käynnisti auton liikkeelle. — Ilman mainontaa et sinä olisi viime viikolla ansainnut kolmeasataa dollaria verotonta rahaa.
Jerry ei antautunut väittelyyn. Hän mietti vain itsekseen erästä pikku seikkaa: — Minkä vuoksi tehtaat valmistivat ja mainostivat hammastahnaa, kun miltei jokaisella täysikasvuisella oli tekohampaat, jotka pantiin yöksi vesilasiin?
Silmäillessään jokin hetki sitten Mrs. Lawfordin kauniisti maalattua suuta hän oli vilaukselta nähnyt myös hänen hampaansa. Sellaisia valmistettiin sarjatuotantona Arnold D. Attwood Companyn kuuluisassa muovitehtaassa.
Mr. Rivers pysäytti autonsa ravintola Saratogan eteen ja sanoi mahtipontisesti:
— Tänä iltana minä maksan laskun.