Nuorena toimitaan nopeasti ja päättömästi, huomautti Mr. Rivers, kun kuuli virkaveljensä käyneen vihillä. Jerry odotteli onnitteluja, mutta Mr. Rivers jatkoi:
— Toivon, ettei vaimosi häiritse työtäsi. Minun tietysti pitäisi onnitella sinua ja ostaa jokin lahja, mutta minä teen sen sitten, kun saat eron.
Jerry oli surullinen. Hän oli jokin minuutti sitten tullut ilmoittamaan työtoverilleen suurta sanomaa, ja tämä otti sen vastaan kuin matosatsin.
— No sinä muutat tietysti hänen luokseen asumaan? tiedusteli Mr. Rivers.
— Kyllä. Tänä iltana.
— Valitan. Minulla on ollut kuukauden päivät oikein mukavaa.
— Olen hyvin kiitollinen sinulle, vastasi Jerry liikuttuneena. — Kun pääsen kotiutumaan, kutsun sinut jonakin iltana vierailulle.
Jerry ryhtyi pakkaamaan tavaroitaan. Omaisuutta ei ollut vielä karttunut perin paljon, sillä se mahtui mainiosti yhteen matkalaukkuun. Mr. Rivers tarjoutui viemään autollaan nuoren aviomiehen kotiin, mutta samalla hän jatkoi kitkeräntuntuista juminaansa:
— Sinä olet nyt sitten hänen kolmas uhrinsa. Naiset ovat totisesti käsittämättömiä. Heidän täytyy edottomasti päästä vihkipal-lille, keittiöön, pesutupaan, synnytyslaitokselle ja kansakoulun vanhempienneuvostoon, ennen kuin he voivat sanoa, että miehet ovat roistoja. Ja sitten seuraavat erot ja monesti vielä elatusapu, jolloin yhden ihmisen on maksettava sakkoa kahden ihmisen erehdyksestä.
— Minkä tähden sinä olet niin katkera, Isaac? Puhut aivan niin kuin olisit ollut naimisissa.
— Minähän olen ollut naimisissa.
— Sinä?
— Juuri minä. Kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta se lysti loppui lyhyeen. Asuimme yhdessä vain neljä päivää.
— Minkä vuoksi te erositte? Isaac Rivers kohautti olkapäitään:
— Oikeastaan sen vuoksi, että menimme naimisiin. Vaimoni oli tuhlaavainen. Kun huomautin hänelle kerran, että hänen on hankittava koneellinen perunankuorija, koska hän otti aina perunoista liian paksut kuoret, hän jätti kuorimisen sikseen ja muutti vanhempiensa luo asumaan. Ja siitä lähtien olenkin kuorinut itse perunani. Paitsi nyt viime aikoina, kun sinä olet auttanut minua.
Tunnelma oli hieman haikea. Kun Mr. Rivers oli saattanut Jerryn kotiportille, hän huomautti sävyisästi:
— Pane sitten herätyskello soimaan, että ehdit aamulla ajoissa vastaanotolle. Katsos, rakkaus voi olla sokea, mutta eivät potilaat.
Jerryn teki mieli sanoa jotakin, mutta häneen oli jo tarttunut aviomiehen harvapuheisuus ja hän äänsi vain harkitusti:
— Kiitos, Isaac. Olet kelpo kaveri… Johon Isaac vastasi:
— Ja ellet viihdy uudessa kodissasi, niin muuta takaisin. Minun kodissani ei ainakaan kana laula.
Jerry vastasi jälleen "Kiitos, Isaac" ja työntyi sitten matkalauk-kuineen asuntoon, jonka huonevaraus tapahtui oikeastaan yhdellä sanalla: "Tahdon…". Tavallinen amerikkalainen osti ensin kodin ja sen jälkeen auton, jolla hän pääsi kodistaan kyllin loitolle. Jerry Finn ei vielä tuntenut vähittäismaksun suurta autuutta, joten hänellä ei ollut velaksi ostettua kotia eikä velaksi ostettua autoa. Oli vain vaimo, joka omisti kaiken.
Pitkän suudelman jälkeen Jerry sai luvan olla kuin kotonaan. Lieto syyskuun ilta kehräsi tunnelmaa. Joan veti kaihtimet ikkunoiden eteen ja sammutteli häiritseviä valoja, sillä hän tiesi kokemuksestaan, että valokuvat ja rakkaus kehittyvät parhaiten pimeässä. Hän oli luonteeltaan aktiivinen, kun sen sijaan Jerry poti ainaista aloitekyvyn puutetta. Joanin aktiivisuudesta johtui, että he olivat nyt mies ja vaimo, jotka tiesivät toistensa nimen ja iän ja joilla oli laillinen oikeus riidellä ja rakastaa. Jerryn liki-näköisyydestä varmaankin johtui, että hänen oli vielä toistaiseksi perin vaikea erottaa vaimoaan toisista naisista, sillä hän oli näkevinään kadulla satoja Joanin näköisiä naisia. Hän ei käsittänyt, että myös Joan edusti tiettyä standardia, jonka mallikappaleista julkaistiin kuvia lehtien etusivuilla ja saippuamainoksissa.
Jerry oli ujo. Senhän me olemme jo aikaisemminkin sanoneet. Mutta hänen ujoutensa meni niin pitkälle, että hän kärsi heti ensimmäisen päivän iltana nälkää. Hän ei nimittäin kehdannut pyytää vaimoltaan ruokaa. Joan taas näytti elävän purukumilla. Hän piti suudellessakin purukumin suussaan. Miten taitavasti hän painoikaan kielensä kärjellä kumimällin alahuulen ja ikenien väliin valmistautuessaan suutelemaan! Keskiaikaisessa pimeydessä elävät eurooppalaiset pitivät pesäpalloilua Amerikan kansallisena urheiluna. He erehtyivät, kuten tavallisesti. Se ei ollut pesäpallo, vaan purukumi.
Heidän yhdyselämänsä alkoi siis kihelmöivän nälän, purukumin ja suudelmien merkeissä. Mutta kuinka sanoikaan Isaac Rivers: kaikkeen täytyy tottua!
Jotta avioliitto olisi alkanut täydellisyyden merkeissä, Joan avasi radion. He kuuntelivat kylki kyljessä ja käsi kädessä Schubertin serenadia, johon jokin saippuatehdas oli sepittänyt omat sanansa. Jerry oli murheellinen Schubertin puolesta, mutta iloitsi sen sijaan siitä, että Serenadi-niminen kauneussaippua teki tunnetuksi säveltaidetta.
— Joko Euroopassa on radioita? kysyi Joan.
— On, vastasi Jerry.
— Niin, miksei sielläkin menisi kehitys eteenpäin, totesi Joan myötätuntoisesti. — Koskahan ne saavat sinne näköradioita?
— Siellä on jo.
— Niinkö? Onko siellä autoja ja elokuvateattereitakin? ihmetteli Joan.
— On…
— No eihän siellä sitten olekaan niin takapajuista kuin sanotaan. Rakastatko sinä minua?
— Rakastan…
— Minä rakastan sinua aivan hirvittävästi. Minä rakastan sinun murrettasikin. Mitä kieltä Euroopassa puhutaan?
— Useampia eri kieliä. Minä puhuin suomea.
— Oletko sinä sitten suomalainen!
— Olen.
— Missä päin Suomi on? Onko se lähellä Koreaa?
— On… Aivan vieressä…
— Voi, kuinka minä rakastan sinua! Muuten, missä päin Korea on?
— Aivan Suomen vieressä.
— Puhutaanko niissä samaa kieltä?
— Melkein. Suomalainen mies on tehnyt korean kielen kieliopinkin.
Joan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Hän ihaili kolmannen aviomiehensä rajatonta tietomäärää ja hänen urhoollisuuttaan selviytyä voittajana kahdesta rotevasta miehestä. Jerry oli todellinen selkänikamien Edison.
— Jerry, rakastatko sinä minua?
— Rakastan! huudahti aviomies hyvin äänekkäästi, sillä radiosta tuli parhaillaan erään tupakkatehtaan rikoskuunnelma, jossa huudettiin apua niin voimakkaasti, ettei Jerry tahtonut erottaa omia sanojaan. Hän loi kiusaantuneen katseen radioon ja ehdotti, että etsittäisiin toinen asema. Mutta hänen vaimonsa vastasi:
— Ei, ei. Haluan kuunnella loppuun tämän kuunnelman. Minä rakastan rikoskuunnelmia. Sinun täytyy myös tottua niihin. Mikä ihana rituaalimurha!
— Kunpa tottuisinkin, huokaisi Jerry.
— Sinun täytyy. Minä kasvatan sinusta oikean miehen. Sano, rakastatko sinä minua?
Jerry huoahti raskaasti:
— Varmasti. Mutta minä en ole vielä oikein oppinut tämän maan tapoihin.
— Ooh, kyllä sinä opit ne nopeasti. Minä rakastan sinua niin jumalattoman paljon, ja minä lupaan tehdä sinusta oikean miehen. Sinun täytyy myös oppia nyrkkeilemään, sillä jokaisen oikean miehen täytyy osata tapella. Voi, kuinka minä rakastan…
Jerry tiesi jo kokemuksestaan, että paras keino tukahduttaa naisen sanojen tulva oli suuteleminen. Myöhemmin hän tosin huomasi, että nainen puhuu nenästään, jos tukkeaa hänen suunsa. Avioliitto tuntui olevan elinkautinen tuomio, jota ei edes lievittänyt hyvä käyttäytyminenkään. Ja nyt hän oli kaiken lisäksi nälissään. Nälkä oli kuin historia, joka toisti itsensä joka päivä. Viimein Jerry keskitti kaiken tahdonvoimansa ja sanor koruttomasti:
— Minun on nälkä.
— Niinkö? Etkö sinä sitten tuonut mitään ruokaa tullessasi? ihmetteli Joan ja työnsi purukumin kielensä kärjellä alahuulesta ylähuuleen. — No, en minä tuomitse sinua siitä. Mutta sano, rakastatko sinä minua?
Kun Jerry ei vastannut, Joan hiljensi hiukan radion pauhaavaa ääntä — häntä ei kiinnostanut uuden lattiavahan mainostus — ja heittäytyi onnettomaksi. Tunteellisessa tuskassaan hän alkoi hyräillä.
— Pidätkö sinä laulusta? hän kysyi äkkiä.
— Pidän, vastasi Jerry ja näki hengessään Mr. Riversin jäähdy-tyskaapin, jossa oli maailman paras valikoima liha- ja hedelmä-säilykkeitä.
— Tarkoitin minun laulustani?
— Pidän tietenkin…
— Oi, kuinka sinä olet suloinen! Erol ei antanut minun koskaan laulaa.
— Kuka on Erol?
— Edellinen mieheni oli Erol. Hän raivostui, kun lauloin. Hän piti pianon soitosta, mutta hän ei antanut minun edes soittaa. Hän oli julma.
— Eikö hän sitten pitänyt soitostasi?
— Kyllä kai hän piti, mutta hän sanoi aina, ettei pianoa muka saa soittaa yhdellä sormella. Hän oli kauhea. Mutta onneksi hän kuoli. Ehdimme kuitenkin asua yhdessä yli kolme viikkoa. Se oli hirvittävää. Hän hukkui muuten kalastusmatkalla.
— Entä ensimmäinen miehesi? Jerry kysyi arkaillen.
— Häntä minä en muista enää oikein tarkasti. Siitä on jo pari vuotta. Olimme naimisissa vain kaksi viikkoa, kun hän kuoli.
— Hukkuiko hänkin?
— Ei, hän kuoli metsästysmatkalla. Joku oli luullut häntä hirveksi ja ampui. Hän olikin aika hirveä. Voi, minä en enää ikinä ottaisi sanomalehtimiestä miehekseni.
Jerry säpsähti.
— Olivatko edelliset miehesi sanomalehtimiehiä? hän kysyi.
— Molemmat. Tomia minä en oikein hyvin tuntenut, sillä me tapasimme tanssiaisissa vain kerran ja menimme sitten naimisiin. Mutta Erolin kanssa minä seurustelin pari kuukautta. Me olimme nimittäin samassa mielisairaalassa.
Veri työntyi kohisten Jerryn päähän, eikä hän kysynyt enää mitään. Hän tunsi miltei sääliä vaimoaan kohtaan, joka oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja oli edelleenkin siinä uskossa, että hänen miehensä oli varakas. Lyhyen vaitiolon jälkeen Joan kertoi miehelleen surullisen tarinan. Se oli itkettävän surullinen ennen kaikkea sen vuoksi, että se oli niin tavallinen. Jos rakastettava lukijamme on väsynyt tavallisiin tarinoihin, kehotamme häntä harppaamaan seuraavaan lukuun, sillä tarinan juoni ei kärsi siitä vähääkään.
Mutta antakaamme Mrs. Finnin kertoa!
— Minä en oikeastaan surrut Tomin kuolemaa, sillä hän oli minua kohtaan aina niin sietämättömän julma. Ja kaiken lisäksi hänellä oli inhottavia tapoja. Kerran hän pisti erehdyksessä suuhunsa minun tekohampaani ja piti niitä koko päivän. Ja kun hänellä oli tapana syödä valkosipulia, niin minä en tahtonut saada sitä makua pois suustani. Ooh, kuinka minä inhoan valkosipulia. Tomilla oli aika sievä henkivakuutus, mutta hänellä oli myös paljon velkoja. Ja kun kaikki oli selvitetty, minulle jäi vain parituhatta dollaria. Olin siihen aikaan kovin hermostunut, ja veljeni Charles toimitti minut mielisairaalaan, jossa tutustuin Eroilin. En tiennyt silloin, että Erol oli sanomalehtimies, sillä hän vaikutti ihan tavalliselta ihmiseltä. Me rakastuimme toisiimme heti ja menimme naimisiin sairaalassa. Sitten Erol myi kaiken omaisuutensa, ja me lähdimme Etelä-Amerikkaan häämatkalle. Sitten Erol otti suuren henkivakuutuksen, ja vähää myöhemmin hänet ammuttiin. Jerry, rakastatko sinä minua?
— Rakastan, rakastan, Jerry vastasi väsyneesti.
— Siinä tapauksessa sinä otat henkivakuutuksen huomenna. Mutta ota nyt kyllin suuri.
Jerrystä tuntui kuin hänen elämänsä päivät olisivat jo olleet lopussa. Hän vaikeni. Joan sytytti savukkeen ja pani purukuminsa hetkeksi lepäämään. Jerry koetti hämärän keskeltä etsiä vaimonsa kasvojen piirteitä. Äkkiä hän kysyi:
— Minkä vuoksi Erol joutui sairaalaan?
— Hän oli sairas.
— Aivan, mutta mikä häntä vaivasi?
— Alemmuuden kompleksi. Hän ei oppinut lausumaan v-kirjainta.
— Mikä sinua sitten vaivasi? Jerry kysyi kauhuissaan.
— Pelkokompleksi. Minä pelkäsin aina, että joku tulee kotiini ja ampuu minut. Ja sitten minä pelkäsin atomipommitusta. Etkö sinä tiedä, että nykyään kaikki ihmiset pelkäävät? Mutta kun minä pelkäsin ennen kuin toiset, niin minä jouduin sairaalaan. Mutta sanohan nyt, Jerry, etkö sinä rakasta minua?
Jerry vastasi yllättävällä kysymyksellä:
— Joan, minkä vuoksi sinä halusit minut mieheksesi?
— Koska minä rakastuin sinuun heti. Sinussa oli jotakin eksoottista, vai mitä se on. Ja sitä paitsi sinä olet tohtori. Eräs texasilainen tyttö on myös naimisissa lääkärin kanssa, ja heillä on oikein mukavaa. Amerikassa ei ole yhtään köyhää lääkäriä. Minä vihaan köyhyyttä.
— Valitettavasti minä olen köyhä, enkä minä sitä paitsi ole lääkärikään, Jerry sanoi synkästi.
Joan väänsi lattialamppuun valon ja paljasti kasvojensa ilmeet. Hän oli totisesti kauhistunut.
— Eikö kiropraktikko olekaan lääkäri? hän kysyi ihmeissään.
— Ei, vaan puoskari — enkä minä ole vielä edes valmis kiropraktikkokaan.
— Mi… mi — - — ka sinä sitten olet?
— Entinen sanomalehtimies ja opettaja.
Naisen oli vaikeata voittaa järkytystä, joka sai hänen huulensa värisemään. Samassa hän herkesi hillittömään itkuun. Hän itki värin silmäripsistään ja puuterin kasvoiltaan. Kuinka nopeasti kaikki tapahtuikaan! Eilen morsian, tänään aviovaimo ja huomenna kenties eronnut rouva. Joan oli etsinyt aarretta ja löysikin vain tavallisen aarteenkaivajan.
Jerry tunsi velvollisuudekseen lohduttaa vaimoaan.
— Joan, älähän nyt. Kyllä me selviydymme kaikesta.
— Me emme selviydy mistään, jos sinä kerran et olekaan oikea lääkäri, nainen vastasi nyyhkyttäen.
— Mutta kiropraktiikalla rikastuu monesti paremmin kuin tavallisella lääkärinammatilla, selitti Jerry toiveikkaasti ja eksyi tahtomattaan toiveajattelun kuutamoon. — Ajattele Mr. Riversiä. Hän on rikas kuin Kroisos.
— Onko Kroisoskin kiropraktikko? Joan kysyi hiukan tyyntyneenä.
— On, vastasi Jerry purren huultaan, sillä hän huomasi jälleen seurustelevansa oman herttaisen vaimonsa kanssa, joka tunsi historiasta vain Aatamin ja Eevan sekä Abraham Lincolnin.
Nuoren avioliiton ensimmäinen tunnemyrsky alkoi vähitellen tyyntyä, ja Jerry alkoi uskoa, että hänen oikea elämänuransa oli lapsenhoitajan jalo ammatti. Hän antoi nyt ensimmäisen kerran oma-aloitteisesti suudelman vaimolleen, ja sen jälkeen hän ryhtyi kuvailemaan kiropraktiikan suunnattomia mahdollisuuksia. Umpisuolten ja nielurisojen leikkaus oli pikku näpertelyä selkärankoihin verrattuna! Lääkärin Eldorado ei ollut potilaiden vatsassa, vaan heidän selkänikamissaan.
Joan oli nyt täydellisesti rauhoittunut ja alkoi jälleen rakastua aarteenetsijän 'eksoottiseen' murteeseen.
— Joka tapauksessa sinun täytyy ottaa henkivakuutus, hän virkkoi vakavasti. — Ota se jo huomenna. Ja oikein suuri.
Jerry ei käsittänyt tällaista kiirettä, sillä hänen tarkoituksensa oli elää vanhaksi, paljon vanhemmaksi kuin hänen edeltäjänsä Tom ja Erol. Tämän vuoksi hän sanoikin kursailematta:
— Minulla on huutava nälkä. Eikö sinulla todellakaan ole mitään ruokaa?
— Odotahan, kun katson, vastasi Joan.
Hän purjehti keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin. Tällä kertaa hän ei kiristänyt mieheltään rakkaudentunnustusta, vaan kysyi suloisesti:
— Rakkaani, pidätkö sinä paahdetusta maissista?
— Syön mitä tahansa, vastasi nälkiintynyt aviomies.
— Siinä tapauksessa minä paahdan hiukan maissia. Se on maailman suurinta herkkua. Onko Euroopassa paahdettua maissia?
— Ei yleisesti — tarkoitan, että sitä syödään hyvin vähän.
— Ooh, kyllä siellä sitten on kurjaa! Entäs cocaa ja purukumia?
— Jonkin verran, mutta eivät nekään ole päässeet oikein muotiin.
— Voi, kyllä siellä sitten täytyy olla kurjaa! Ei maissia, ei eocaa eikä purukumia! Kuinka ihmeessä ihmiset voivat elää Euroopassa? Ilmankos siellä kuolee joka päivä miljoonia ihmisiä nälkään. Paljonkos Euroopassa on muuten asukkaita?
— Lähes viisisataa miljoonaa.
— Niin vähän! Amerikassa on ainakin kymmenen kertaa enemmän. Tai ainakin sinne päin. En muista enää oikein tarkasti. Siitä on niin monta vuotta, kun olin koulussa. Silloin ainakin Amerikka oli maailman suurin. Ja toiseksi suurin oli Texas.
Jerry katkaisi puhetulvan suudelmalla ja johdatti sen jälkeen vaimonsa ajatukset maissiin. Syötyään vadillisen margariinissa käristettyjä maissinjyviä, jotka maistuivat selluloosalta, Jerry alkoi kaivata vuodetta. Mutta Joan halusi keskustella ennen nukkumaan menoa elämän keskcisimmästä kysymyksestä: rahasta, jolla ei ollut mitään murretta. Dollarilla oli ihmeellinen voima: se kykeni puhumaan ja lopettamaan puheet. Kuinka monet ihmiset menivätkään rahan vuoksi naimisiin, vaikka olisivat saaneet sitä paljon helpommin lainaamalla?
Perinpohjaisen inventaarion jälkeen Joan havaitsi, että perheen käteiskassassa oli viisisataakaksitoista dollaria. Hän siirsi varoista viisisataakymmenen dollaria käsilaukkuunsa ja antoi miehelleen kaksi dollaria satunnaisia menoja varten. Jerry menetti äänivaltansa ja sai ankaran varoituksen tulojen salaamisesta. Yksinkertainen aarteenetsijä sai tästä lähtien tottua yksinpuheluun eli keskusteluun, joka käytiin raha-asioista vaimon ja miehen välillä.
Joan oli laskevinaan perheen menojen suuruutta ja totesi:
— Kaksisataa dollaria tarvitsen omiin menoihini, ja kolmesataa dollaria lähetän lapsilleni.
— Lapsillesi?! huudahti Jerry. — Onko sinulla lapsiakin?
— Onpa tietysti. Kaksi poikaa ja yksi tyttö.
— Mutta ethän sinä ole… tarkoitan, sinähän olet ollut niin vähän aikaa naimisissa, Jerry sammalsi järkyttyneenä.
— Ne ovatkin syntyneet ennen avioliittojani, vastasi Joan vaatimattomasti. — Eugene on nyt kahdentoista ikäinen, Ruth täyttää kohta kymmenen vuotta ja Thomas kahdeksan. Eugene syntyi silloin, kun olin koulussa.
Jerry takoi nyrkeillä ohimoitaan eikä yrittänytkään peittää mielentilaansa. Äkkiä hän huudahti tuskallisesti:
— Joan, onko sinulla viskiä?
— On, totta kai! tuli vastaus kuin aivastus, jota ei voi vastustaa.
Hän toi pullon ja lasit pöydälle. Jerry tahtoi nyt unohtaa kaikki tavat. Hän otti suoraan pullosta pitkän kulauksen, ähki ja irvisteli. Sitten hän sanoi hitaasti vihan-, kiukun- ja itkunsekaisin äänin:
— Joan! Mikset sinä puhunut tästä aikaisemmin?
— Viskistäkö?
— Ei, vaan tapsistasi.
— Enkö minä eilen maininnut jotakin? En tainnut. Onko Suomessa muuten viskiä?
— Ei ole, siellä juodaan puuspriitä, Jerry vastasi katkerasti. — Missä sinun lapsesi ovat?
— Voi, kyllä siellä sitten täytyy olla kurjaa! Ne ovat vanhempieni farmilla Texasissa. Oletko sinäkin juonut puuspriitä?
— En, mutta nyt voisin juoda…
— Herra Jumala, Jerry! On kai viski nyt sentään parempaa? Sano, että rakastat minua!
Jerry nousi, otti jälleen pullosta pitkän kulauksen ja loi vaimoonsa villin katseen. Hän halusi huutaa, jotta viina ei olisi mennyt hukkaan.
— Rakastan, rakastan! Minä rakastan sinua niin kuin saatana pappia!
Joan katseli miestään ihailevasti ja huudahti innoissaan:
— Voi, kuinka sinä olet voimallinen, kun sinä olet humalassa! Jos sinä tietäisit, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua. Jerry, nyt mennään nukkumaan. Tule, sydänkäpyni!
Jerry tyhjensi pullosta viimeisetkin pisarat ja lähti sitten vaimonsa tukemana makuuhuoneeseen. Hän tunsi vaipuvansa jonnekin pohjattomaan syvyyteen, josta kuului korvia vihlovaa mai-nosrumpujen pärinää. Hänen mittansa alkoi olla täysi. Kuinka sanoivatkaan kyynikot tuskissaan huokailevalle ihmispoloiselle: jos tahdot päästä eroon tuskista ja unohtaa pikku vaivat, osta itsellesi ahtaat kengät tai mene naimisiin.
Hän olisi nyt ollut valmis happilaitteeseen.