Kuinkas ensimmäinen yö meni? kysyi Mr. Rivers, kun Jerry saapui aamulla virantoimitukseen.
Jerry vastasi hiukan unisesti:
— Kiitos, veli! Kuten näet, olen hengissä…
Rakkaus on kuin korsetti, joka saa ihmiset näyttämään paremmilta kuin he luonnostaan ovat. Mutta Jerryyn se oli tehnyt päinvastaisen vaikutuksen: hän oli alakuloinen ja uninen, teki potilaille hajamielisiä kysymyksiä ja venytteli selkärankoja tyystin konemaisesti. Hän oli katkera. Rakkautta ei voinut ostaa, mutta kuitenkin siitä täytyi maksaa. Jerry ei tuominnut vaimoaan — ei, syy ei ollut naisessa, vaan miehessä, joka ei kyennyt puolustautumaan.
Aamupäivän vastaanotolle ilmestyi tavallista runsaammin potilaita, ja heidän joukossaan oli edelleenkin useita ensikertalaisia, jotka olivat kuulleet eurooppalaisesta ihmetohtorista. Joku etsi apua vatsavaivoihin, joku sydämentykytykseen ja joku verisuonten kalkkeutumiseen. Oli ihmeellistä, että ihmiset eivät uskoneet maailman parhaisiin lääkäreihin, vaan turvautuivat kiropraktiikkaan. Tämä osoitti, miten keskeinen merkitys selkärangalla oli ihmisen rakenteessa.
Puolen päivän tienoissa tohtorit ottivat aamiaistauon. Mr. Rivers suunnisti keittiöönsä ja Jerry uuteen kotiinsa. Hän tunsi tiettyä sosiaalista turvallisuutta nähdessään ovella nimilipun Joan Jerry Finn. Sisältä kuului ankara melu, mutta se osoittautui kuitenkin vain radioksi. Joan loikoili vielä vuoteessa lueskellen suurta huomiota saavuttanutta rikosromaania 'Viisi murhaa minuutissa'. Nähdessään aviomiehensä hän ponnahti vuoteesta ja kiiruhti kylpyhuoneeseen noutamaan tekohampaitaan. Hän ei halunnut suudella ilman hampaita. Suudelman jälkeen Joan teki rakkaudentunnustuksen ja siirtyi sen jälkeen jokapäiväiseen proosaan:
— Voi kuinka minä olen odottanut sinua! Minä olen niin nä-lissäni. Rakas, mitä sinä aiot valmistaa aamiaiseksi?
Jerry joutui hämilleen:
— Eikö ruoka olekaan vielä valmiina?
— Ei tietenkään: Vastahan sinä tulit.
— Minulla on hiukan kiire. Pidämme vain tunnin aamiais-tauon.
— Sitten sinun täytyy pitää kiirettä.
— Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi ryhtyä valmistamaan ruokaa?
— Kuka sitä sitten valmistaa? Et suinkaan sinä odota, että minä ryhtyisin laittamaan ruokaa? Sano, rakastatko sinä minua?
Jerry työnsi hellävaroen vaimon luotaan. Hän ei ihmetellyt enää, että mielisairaaloissa oli tungosta: niihin joutui joka päivä satoja aviomiehiä, jotka olivat piesseet vaimojaan, sen sijaan että olisivat piesseet mattoja.
Joanin oli vaikea ymmärtää miehensä henkistä julmuutta, joka ilmeni ensimmäiseksi harvasanaisuutena. ;
— Rakas, mikä sinua oikein vaivaa? Oi, jos sinä tietäisit, kuinka hienoa romaania minä olen lukenut koko aamupäivän., Sinun täytyy myös lukea se. Siinä murhataan niin hienosti, niin ihanasti. Ja sitten siinä on niin hienoa rakkautta. Eräs nuori poika rakastuu äitipuoleensa, joka on taiteilija. Jerry, mitä sinä arvelet, jos minä rupeaisin maalaamaan tauluja? Se on nyt muotia. Erol sanoi aina, että minulla on taipumuksia niin kuin kaikilla, jotka ovat irlantilaista sukuperää. Oikeastaan minä olen jox vähän maalannutkin. Sairaalassa nimittäin. Mutta sitten minä aloin kirjoittaa runoja, joita Erol toimitti lehtiin. Oi, rakas, minulla on niin hirvittävästi harrastuksia. Ja minä luen myös filosofisia kirjoja, joita Erol osti ennen sairastumistaan. Sen vuoksi kaikki miehet ihastuvat minuun. He rakastuvat minun kauneuteeni ja lahjoihini… Jerry, Jerry!
Mies lähti ilmeettömin kasvoin ovea kohden. Hän epäili vah-vanlaisesti, että jotakin oli hullusti: joko hän itse kuului kotieläinten lahkoon, tai sitten hänen vaimonsa oli naisellisuuden viime oikku.
— Joan, minun täytyy nyt lähteä, hän äänsi matalasti. — Pue yllesi ja mene jonnekin ravintolaan syömään. En ehdi nyt valmistaa sinulle ruokaa.
— Etkö sinä suutele vaimoasi, kun lähdet työhön?
Jerry täytti vaimonsa toivomuksen. Joan huiskutti hänelle kättään kynnyksellä ja heitti muutamia lentosuukkoja. Sitten hän kiiruhti vuoteeseen ja jatkoi lukemista.
Maailmankansalainen Jerry Finn oli horjahtamassa mustaan pessimismiin, mutta sitten hän työntyikin ravintolaan, jonka näyteikkunassa mainostettiin maailman parhaita paisteja. Iskulauseiden joukossa oli myös seuraava: 'Ravintolamme tunnetaan kautta maailman sanomalehtimiesten ja taiteilijain lempipaikkana'.
Jerry etsi itselleen yksinäisen pöydän ja jäi odottelemaan tarjoilijaa. Keittiöstä kantautui ruoanlemua, joka houkutteli sylkirauhaset iloiseen polskaan. Jerry odotti palvelusta ja odottaessaan nukahti pöydän ääreen. Tarjoilija herätti hänet. Jerry oli kovin hämillään, sillä tarjoilija kuului Joanin standardiin ja yhdennäköisyys oli liian ilmeinen.
— Paisti, olkaa hyvä, Jerry sanoi kohteliaasti.
— Valitkaa tästä, olkaa hyvä, vastasi ravintolan Joan ja levitti Jerryn eteen ruokalistan.
Jerry antoi katseensa levähtää ruokalajeissa: patapaisti, paahtopaisti, silavoitu häränselkäpaisti…
— Neiti, tuokaa minulle silavoitu häränselkäpaisti. Hetkinen vielä! Paljonko se maksaa?
— Neljä dollaria. Erikoistilauksesta, nähkääs.
— En tarkoittanut erikoistilausta.
— Niin mutta se valmistetaan vain erikoistilauksesta.
— Se on liian kallis. Olen ammatiltani entinen sanomalehden-toimittaja. Onko silavoitu lehmänselkäpaisti halvempaa?
— Häränselkäpaisti tehdään lehmänlihasta. Sylkirauhaset lopettivat villin polskansa ja lähtivät jäähylle.
— Neiti, tiedättekö, mikä ero on haralla ja lehmällä?
— Kyllä — tai en sentään. En ole koskaan ollut maaseudulla.
— Hyvä on. Kutsukaa sitten hovimestari tänne. Ehkä hän tietää.
Hovimestari kutsuttiin, ja hän saapui. Sulavaliikkeinen, partu-rinkasvoinen mies, joka puhui erittäin huoliteltua englantia.
— Voinko auttaa johtajaa?
— Anteeksi, olen vain sanomalehdentoimittaja. Entinen.
— Hauska kuulla. Suosittelen lihakeittoa tai hampurilaisia. Ne ovat huokeita eikä niissäkään ole hevosenlihaa.
— Anteeksi vielä kerran. Haluaisin silavoitua häränselkäpais-tia, mutta en voi käsittää, että se on niin kallista.
— Vain neljä dollaria.
— Siivoton hinta. Ja kaiken lisäksi se valmistetaan lehmänlihasta.
Hovimestari istuutui pöytään ja tuijotti Jerryä silmiin.
— Hyvä herra, hän sanoi valistavalla äänenpainolla, tiedättekö te yleensä, mikä on lehmä? Oletteko te koskaan ollut maalla? Karjafarmilla, tarkoitan?
— Olen nälissäni, vastasi Jerry.
— Se ei muuta asiaa. Sanomalehtimiehet ovat aina nälissään tai janoissaan. Varsinkin entiset. Mutta mennäksemme paistin hintaan, meidän on luotava lyhyt katsaus raaka-aineeseen, siis lehmään. Lehmä on kesyn nautaeläimen naaras. Nautaeläimet kuuluvat onttosarvisten märehtijöiden kaksikavioisten alalah-koon.
— Hyvä herra, minä olen nälissäni! huudahti Jerry.
— Anteeksi, hyvä herra. Toivon että ette keskeytä minua. Niin, nautaeläimen sarvet — luvultaan kaksi tai nolla, rodusta riippuen — ovat onttoja, otsaluusta ulkonevia luu sakaroita eli tohloja, joita ympäröi sarveistuppi.
Hovimestari otti taskustaan kynän, ryhtyi piirtämään ruokalistan reunaan kuvioita ja jatkoi:
— Nautaeläimen hammaskaava on seuraava. Katsokaahan tarkkaan. Tällainen:
Jerry kuivaili otsaltaan hikeä ja hovimestari jatkoi paistin historiaa:
— Lehmä on siis nautaeläimen naaras, jolla on syvä eli tumma alttoääni ja herttaisen vilpitön katse. Se on keskinäisessä yhteistoiminnassa sellaisen pumpun kanssa, joka tihkuu maito-nimistä nestettä. Lehmä antaa siis hyvän raaka-aineen kastikkeihin ja tarpeellisen lisän nykyaikaisten äitien — jotka yleensä kammoavat imettämistä — eli naaraspuolisten ihmisolioiden äidinmaitoon. Lopulta lehmän nylkevät ne, jotka ovat siitä eniten hyötyneet. Ihmistä voidaan nylkeä jatkuvasti, mutta lehmää vain kerran.
Te olette varmaankin kuullut, että miespuolista lehmää sanotaan sonniksi? Yhdysvaltain keskivaltiöissä sonnit viedään maa-talousnäyttelyihin, joissa saman tien valitaan joku nainen kau-neuskuiiingattareksi. Espanjassa ja Meksikossa sonnit sen sijaan viedään areenalle, jossa ne teurastetaan vähitellen ihmisten suureksi iloksi. Texasissa sonneja vainotaan lassoilla, mutta Was-hingtonissa ne ammutaan. Jos naista sanotaan lehmäksi, hän tavallisesti vihastuu, mutta jos miestä sanotaan sonniksi, niin useimmiten hän punastuu. Hyvän paistin kokoinen viipale lehmänlihaa on 20 sentin arvoinen lehmän reidessä tai selässä, 90 sentin arvoinen lihakaupassa, mutta neljän dollarin arvoinen ravintolassamme. Minkä vuoksi? Yksinkertaisesti sen vuoksi, että me takaamme sen. Se ei siis ole hevosenlihaa, vaan lehmänlihaa. Ja kun paisti valmistetaan erikoistilauksesta sen hinta on silloin neljä dollaria.
Hovimestari lopetti suosituksensa ja jäi odottamaan tilausta.
— Minulla on vain kaksi dollaria rahaa, huomautti Jerry. — En siis voi tilata silavoitua häränselkäpaistia.
Hovimestari pidätti raivoaan:
— Ja siitä huolimatta te annatte minun suositella paistia. Mikä te oikein luulette olevanne?
— Pyydän nöyrästi anteeksi, hyvä herra. Mutta saanko vielä tehdä pikku kysymyksen? Mikä te olitte ammatiltanne, ennen kuin ryhdyitte ravintola-alalle?
Hovimestari loi arkailevan katseen ympärilleen ja sanoi melkein kuiskaten:
— Olin yliopistossa luonnontieteen professorina, mutta kun valtiossamme säädettiin jokin vuosi sitten uusi laki, joka kielsi kehitysopin opettamisen kaikissa kouluissa ja yliopistossa, muutin tälle alalle. Enkä ole katunut. Tehän tiedätte, kuinka kurjasti professorit elävät? Huonojen palkkojen vuoksi he ovat aikoja sitten lopettaneet sateenvarjojen käytön. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tieteellinen työ ei sovi ihmiselle, jonka jalat ovat lujasti maassa ja kädet kurkottavat dollareita. Tämän vuoksi maamme tuottaakin jatkuvasti Euroopasta tiedemiehiä ja lähettää vastalahjaksi Carepaketteja ja radio-ohjelmaa.
Hovimestari vilkaisi jälleen ympärilleen ja kysyi sitten virallisen kohteliaasti:
— Kuinka voisin palvella teitä, herra?
— Hampurilainen ja kupillinen kahvia.
— Kiitoksia. Viisikymmentä senttiä.
Edellä kerrotuista syistä Jerryn aamiaistauko venyi kolmen tunnin pituiseksi. Hovimestari oli tuhlannut kahden minuutin asiaan kaksi tuntia. Saapuessaan viimein virantoimitukseen Mr. Riversin ovella oli menossa käsikähmä.
— Jerry! Tule auttamaan! huudahti Isaac.
Jerry kiirehti askeleitaan ja päästessään toisen kerroksen tasanteelle hän näki Isaacin ottelevan tohtori Robert Popkinin kanssa. Vaikka Jerry ei ollut koskaan eksynyt nyrkkeilykilpailuihin, hän toimi nyt erinomaisesti kehätuomarina ja sai irrotetuksi naistautien lääkärin kiropraktikon tukasta.
— Mistä on kysymys, hyvät herrat? Jerry tiedusteli ihmeissään.
— Tämä iilimato vie meiltä kaikki naispotilaat…
— Anteeksi, anteeksi… Asia ei ole aivan niin, koetti tohtori Popkin puolustautua. Minä vain haastattelin muutamia potilaitanne sillä aikaa, kun odottelin professori Finniä.
— Ja joka ainoa nainen lähti ulos, huomautti Isaac ja vaati sitten Jerryltä selitystä myöhästymiseen.
— Oli voittamattomia esteitä… Selitän myöhemmin…
— Ei tarvitse, Isaac vastasi happamesti. — Minä luulin, että sinä olet jo päässyt eroon tästä sukupuoliherrasta, hän lisäsi sitten pirullisesti ja loi pikku tohtoriin perin ilkeän katseen.
— Eikö ole viisainta, että menemme sisälle? huomautti Jerry, kun porraskäytävään alkoi ilmestyä uteliasta yleisöä.
— Minun puolestani se sopii mainiosti, innostui tohtori Popkin.
Mutta Isaac Rivers oli jyrkästi toista mieltä:
— Te painutte nyt helvettiin ettekä avaa enää minun kotini ovea.
Isaac kääntyi Jerryyn ja jatkoi:
— Jerry, minulla on parhaillaan pari potilasta vastaanotolla. Hoida sinä tätä haisunäätää. Pamauta sitä polveen. Nämä sukupuolielämän markkinatutkimukset saavat nyt riittää.
Isaac lähti vastaanottohuoneeseensa, ja Jerry jäi kynnykselle tohtori Popkinin seuraan.
— Minä valitan syvästi, professori Finn, että teillä on näin sivistymätön työtoveri, virkkoi tohtori Popkin. — Tulin kaikessa rauhassa tapaamaan teitä ja odotellessani aloin tehdä vastaanotollenne pyrkiville naisille pikku kysymyksiä. Niitä samoja, jotka ovat kyselylomakkeissa. Tehän tiedätte: aivan viattomia pikku kysymyksiä. On totta, että parikymmentä naista lähti punastellen ulos, mutta mitä se merkitsee. Amerikassahan on sentään yli neljäkymmentä miljoonaa sukukypsää naista ja joka päivä tulee lisää. Olin juuri haastattelemassa erästä pikku neitiä, kun virkaveljenne astui huoneeseen ja ryhtyi solvaamaan minua. Eikä vain solvaamaan: hän ryhtyi käyttämään fyysistä voimaa — muuta voimaahan hänessä ei olekaan.
— Entäs se pikku neiti? kysyi Jerry.
— Hän odottaa teitä huoneessanne. Mutta mennäksemme asiaan: ettekö te tosiaan jatka enää haastattelemista?
— En. Kertakaikkisesti: en.
— Minkä vuoksi? Ettekö halua tehdä ihmiskunnalle suurta palvelusta?
— En näin suurta.
— Siinä tapauksessa minä teen omat johtopäätökseni. Te olette äskettäin saapunut tähän maahan, ettekä kuitenkaan täytä kansalaisvelvollisuuksianne.
Jerry teki tuskastuneen eleen ja vastasi tuikeasti:
— Tohtori Popkin. Asia on selvä! Minun on nyt mentävä.
Jerry astui kynnyksen yli ja yritti sulkea ovea, mutta pikkarainen tohtori työnsi jalkateränsä ovenrakoon kiilaksi. Jerry koetti kaikin voimin työntää miehen jalkaa syrjään, mutta tuloksetta. Viimein hänen oli pakko työntää kätensä takataskuun. Hän avasi ovea hiukan enemmän, napautti sisäänpyrkijän kumpaankin polveen ja sulki sitten oven kaikessa hiljaisuudessa.
Yksityisyritteliäisyyden luvatussa maassa jokaisen yksityisen oli yritettävä parastaan. Niin teki tohtori Robert Popkinkin, mutta kiropraktikot olivat myös yksityisyrittäjiä, jotka tahtoivat suojella yrittämisvapauttaan. Jerry Finnin vapauden vertauskuvana oli vasara, kun sen sijaan Isaac Rivers luotti nyrk-keihinsä ja ihmiskielen myrkkyyn.
Vastaanottohuoneessa odotteleva pikku neiti nousi Jerryn ilmestyessä huoneeseen. Kiropraktikko tervehti potilasta lääkärin-viileästi, veti ylleen valkoisen takin ja istuutui pöydän ääreen täyttämään sairaskorttia.
— Nimi?
— Estelle Howard.
— Ikä?
— Kaksitoista vuotta.
— Naimisissa?
— Minäkö?
Jerry nosti katseensa kortista ja silmäili potilasta, pani täyte-kynän taskuunsa ja kysyi isällisesti:
— Mikä pikku neitiä vaivaa?
— Ei mikään, mutta äiti lähetti kysymään, voiko tohtori tulla meille?
— Onko äitisi niin sairas, ettei hän pääse tänne?
— Ei äiti ole sairas. Me asutaan tässä samassa talossa. Kuudennessa kerroksessa.
— Kuka sitten tarvitsee apua?
— Laura.
— Mikä häntä vaivaa?
— Se saa taas pikkusia. Viime kerralla tuli kolme, ja kaikki kuolivat. Äiti ajatteli, että tohtori voisi antaa neuvoja.
Jerry puri huultaan.
— Onko Laura sinun sisaresi?
— Ei tietenkään. Laura on koira.
Tämä oli jo kolmas kerta, jolloin Jerrylle tarjottiin eläinlääkärin virkaa. Hän alkoi epäillä, että eräät haastatteluista kimpaantuneet potilaat tahtoivat kostaa. Hän katsoi tyttöä suoraan silmiin ja kysyi vaativasti:
— Kuka sinut lähetti tänne?
— Äiti.
— Hyvä on. Minä lähden katsomaan Lauraa aivan heti. Tyttö opasti Jerryn kuudenteen kerrokseen. Onnellinen perhetapahtuma oli saattanut maailmaan neljä pientä spanielia, joille sävyisä emo jmtoi kielellään ensimmäisen voitelun. Mrs. Howard oli kuitenkin perin hämmästynyt nähdessään tyttärensä seurassa professori Finnin, jonka hän tiesi kiropraktikoksi. Äiti loi tyttäreen perin nuhtelevan katseen ja kysyi:
— Missä sinä olet viipynyt kaksi tuntia?
— Sain odottaa tohtoria, tyttö vastasi viattomasti.
— Odottaa? Mutta minähän olen soittanut hänelle useita kertoja, etkä sinä ollut käynytkään hänen luonaan. Sano, missä sinä olet vetelehtinyt!
Jerry huomasi, että oli tapahtunut pieni värinkäsitys. Pelastaakseen pikku Estellen pulmasta, hän sanoi sovittavasti:
— Pikku neiti tuli erehdyksessä minun vastaanotolleni, Mrs. Howard. Mutta erehdystä ei tarvitse valittaa, sillä minulla oli Euroopassa koiraklinikka ja minä tunnen tällaiset tapaukset kuin omat taskuni.
Jerryllä ei ollut tapana valehdella eikä hän nytkään varsinai- › sesti valehdellut, vaan mainosti itseään. Ja koska mainonnassa oli luvallista käyttää kaikkia keinoja, hän valitsi tämän. Myöhemmin hän tosin sai kärsiä siitä, mutta se onkin aivan toinen tarina.
Koirien ystävät tuntevat toisiaan kohtaan tiettyä myötätuntoa ja sukulaisuutta. Kun Mrs. Howard sai kuulla professori Finnin koiraharrastuksista, hänen kasvonsa miltei kaunistuivat innostuksesta. — Tämähän oli suurenmoista. Kaikki hyväsydämiset ihmiset rakastavat koiria. Sanokaahan, tohtori, eivätkö nämä ole suloisia?
— Kerrassaan kauniita, myönsi Jerry. — Hyvin virheettömiä. Jos minä ottaisin koiran, valitsisin ehdottomasti spanielin.
— Kuulutteko te Brooklynin Spaniel-Kerhoon?
— En… Olen ollut vasta kuukauden päivät tässä maassa…
— Aivan oikein, ja eihän teillä ole vielä spanieliakaan. Mutta professori, asiahan järjestyy nyt mukavasti. Minä lahjoitan teille yhden näistä pennuista. Kuukauden kuluttua voitte itse valita niistä mieleisenne. Ja sitten te tietenkin liitytte myös meidän kerhoomme. Minä voin suositella teitä jäseneksi. Katsokaas, professori, meidän kerhoomme ei pääse jäseneksi ilman suosittelijoita.
Jerry koetti etsiä kohteliaita verukkeita välttyäkseen koirien ja koiranystäväin seurasta, mutta hänen verukkeensa vain lisäsivät Mrs. Howardin aktiivisuutta.
— Ei, kyllä teidän täytyy ottaa itsellenne koira. Olen varma, että vaimonnekin ihastuu spanieliin. Mitä enemmän me näemme ihmisiä, sitä kiihkeämmin me rakastamme koiria. Toivottavasti
te nyt käytte katsomassa joka päivä näitä suloisia pikku spanieleja?
Ennen kuin Jerry pääsi lähtemään, hänen oli vielä ihailtava Lauran palkintokokoelmia ja kunniakirjoja. Ja lopuksi hänen oli lausuttava sydämellinen kiitos talon emännälle, joka sälytti Jerryn hartioille yhden ristin lisää.
Jerry kiiruhti takaisin virantoimitukseen ja tapasi vastaanottohuoneessaan Mr. Riversin. Isaac vaikutti ensimmäisen kerran pessimistiseltä.
— Tahdon puhua kanssasi vakavasti, hän sanoi melkein värisevin äänin. — Sinun praktiikkasi heikkenee päivä päivältä. Montako potilasta olet käsitellyt tänään?
— Yhdeksäntoista, muistaakseni, Jerry vastasi.
— Minä olen hoitanut yli neljäkymmentä. Ja joukossa oli vain kaksi uutta.
Isaac kaivoi kynäveitsen kärjellä kyntensä aluksia ja jatkoi harvakseen:
— Tohtori Popkin on tehnyt aika pahan kepposen meille. Alan epäillä, että hän on lääkäriyhdistyksen asioilla. Lääkärit vihaavat meitä, mutta eivät mahda mitään, koska ovat itse samanlaisia puoskareita. Sen vuoksi he koettavat viedä meiltä potilaat muilla keinoin. Ja sitten on eräs toinen asia, joSta tahtoisin puhua kanssasi.
— Anna kuulua, sanoi Jerry.
— Sinä et voi jatkuvasti pitää niin pitkiä aamiaistaukoja kuin tänään.
— Mutta tämä oli poikkeustapaus. Olin syömässä ja…
— Ja unohdit, että ihmisen on myös tehtävä työtä.
Jerry ei vastannut mitään, odotti vain jatkoa, sillä virkaveljellä tuntui olevan edelleenkin jotakin sanottavaa. Vastaanottoaika oli juuri päättynyt, ja heillä oli oivallinen tilaisuus kuunnella toistensa ääntä. Jerryllä ei ollut erityisen kiirettä kotiinsa, jossa häntä odottivat taloustyöt ja lumoavan oikukas vaimo. Mutta juuri kun Isaac rykäisi merkitsevästi niin kuin hengenmies, joka valmistautuu suureen tehtäväänsä, he tulivat häirityiksi. Oli se aika illasta, jolloin lukuisat avunkerääjät aloittivat ihmisten kotirauhan häiritsemisen. Ensimmäisenä kolkutti ovea muuan nuorimies, joka keräsi käytettyjä ja uusia vaatteita Mississipin tulva-alueelle. Toisena yrittäjänä oli muuan koulutyttö, jolla oli laillinen lupa kerätä rahaa kansakoulun torvisoittokunnalle. Isaac luovutti tähän jaloon tarkoitukseen dollarin ja tiedusteli:
— Kuinka suuri soittokunta teidän koulussanne on?
— Me vasta perustamme sen, tyttö vastasi kiltisti kuten ainakin henkilö, jolle on uskottu luottamustehtävä.
— Torvien hankkimiseenko te tarvitsette rahaa?
— Ei, vaan soittajain univormuihin. — Kiitos, herra!
Tyttö luovutti paikkansa keski-ikäiselle naishenkilölle, jolla oli myös laillinen lupa häiritä kansalaisten kotirauhaa. Nainen,. odotti kolehtia näkönsä ja järkensä menettäneiden ammattinyrkkeilijäin lepokotirahastoon. Isaac kieltäytyi antamasta ja sai yhden vihollisen lisää. Seuraavana oli muuan vaalea Marilyn, joka,, vetosi heti Isaacin isänmaallisiin tunteisiin.
— Tehän tiedätte, että Koreassa on sota? alkoi nainen.
— Olen tosiaankin kuullut siitä jotakin, vastasi Isaac ja piti. jalkaansa kynnyksellä, ettei Marilyn päässyt tuppautumaan si-sälle.
— Olette myös kuullut, että Koreassa kaatuu joka päivä mik Joonia Amerikan poikia?
— Sitä en ole kuullut…
— Ja että joka päivä tulee miljoonia invalideja?
— Ohhoh! Se on paljon!
— Haluatteko, että tätä jatkuu edelleenkin?
— En missään nimessä!
— Hyvä on. Kirjoittakaa sitten nimenne tähän keräyslistaan ja luovuttakaa niin monta dollaria kuin suinkin voitte.
— Mihin tarkoitukseen?
— Sotilaittemme huvittamiseen. Hollywoodista lähtee suuri elokuvatähtien joukko esittämään revyytä Koreaan. Ja tehän tiedätte, mitä tähdet maksavat.
Isaac oli hiukan ymmällään ja katsahti viereensä ilmestyneeseen Jerryyn. Hän sanoi sammaltaen:
— En ole oikein selvillä keräyksen tarkoituksesta. En käsitä, että elokuvatähdet voisivat estää sotilaitten kaatumisen. Päin vastoin sotilaat alkavat kaatua näyttelijäin eteen ja unohtavat kokonaan sotimisen.
Nainen ei jatkanut selittelyään. Hän piirsi muistikirjaansa pikku koukeron ja sanoi seuraavat sanat äänellä, josta olisi riittänyt paatosta ainakin viiden Marilynin sanoihin:
— Ihmisen kuolema ei siis merkitse teille mitään? Hyvästi, ikuisesti!
— Neiti! huudahti Isaac. — Onko teidän selkänikamianne koskaan tutkittu?
Keskustelu päättyi siihen, sillä nyt ilmestyi näyttämölle leveäharteinen atleetti, joka ei tyytynyt keskustelemaan ovensuussa. Hän työnsi pikku Marilynin sivuun, pukkasi Isaacin sisään ja seurasi itse kintereillä vetäen oven kiinni. Jerry ja Isaac katsahtivat toisiinsa eivätkä kyenneet vähäisimpäänkään vastarintaan.
— Nimeni on Nord, sanoi vieras. — Wally Nord.
— Kuinka te tavaatte nimenne? kysyi Jerry, sillä hän tahtoi elää maassa maan tavalla.
— En-oo-er-dee. Nord.
— Mikä teitä vaivaa? tiedusteli Isaac vuorostaan.
— Minua? Ei sitten mikään. Tahdon vain auttaa teitä. Olen kirja-asiamies. Myyn maailman parhaita kirjoja polkuhinnalla.
Isaac huokaisi raskaasti ja sanoi Jerrylle:
— Minä menen keittiöön valmistamaan illallista, ja sinä kai lähdet kotiisi. Ja niin kuin tiedät, minä en osta kirjoja millään hinnalla.
Isaac poistui kiivain askelin, ja Jerry alkoi tehdä lähtöä. Mutta Mr. Nordia ei lannistettu pikku tölväyksillä. Hänellä oli kauppamatkustajan kärsivällisyys, rohkeus ja tarmo kulkea ovelta ovelle. Hän aloitti:
— Hyvä herra. Ulkonäöstänne rohkenen päätellä, että te harrastatte kirjallisuutta, sillä sivistystä ei voi salata. Te luette varmasti paljon?
— Jonkin verran, Jerry vastasi, ja hänestä tuntui kuin joku olisi kutittanut heinäntupsulla hänen jalkapohjiaan.
— Arvasinhan sen, innostui vieras ja ryhtyi kiireesti levittämään Isaacin pöydälle ruskean nahkalaukun sisältöä.
— Älkää vaivautuko, huomautti Jerry. — Minulla ei ole tänä hetkenä varaa ostaa kirjoja.
— Ei tietenkään. Sen vuoksi järjestämmekin kaupan vähit-täismaksulla. Murteestanne päättäen te ette ole syntyperäinen brooklyniläinen. Olette varmaankin syntynyt Euroopassa? Ehkä Englannissa vai kuinka?
— Minä en osta kirjoja vähittäismaksulla. Vihaan velka-kauppaa.
— Eurooppalaiset ovat yleensä ahkeria lukemaan — mikäli ovat lukutaitoisia. Mutta Amerikassa tietysti luetaan enemmän, niin kuin yleensäkin johtavissa kulttuurimaissa…
— Älkää vaivautuko. En osta nyt kirjoja millään ehdolla. Harteikas kirja-asiamies ei ollut kuulevinaan huomautuksia.
Hän latoi kirjaröykkiön pöydälle ja jatkoi innokkaasti:
— Kas tässä on maailman paras tietosanakirja. Hinta kuusi dollaria ja maksuaika kaksitoista kuukautta.
— En osta mitään vähittäismaksulla.
— Ja tämä loistoteos, joka kuvaa elokuvanäyttelijä Mamie Guggenheimin elämää, maksaa vain viisi dollaria. Sen on kirjoittanut maailman suosituin elokuvakirjailija Ben Snarik. Maksuaika kahdeksantoista kuukautta.
— En osta mitään vähittäismaksulla.
— Ja entäs sitten tämä — maailman loistavin eläinkirja! Sen ovat kirjoittaneet maailman etevimmät tiedemiehet ja…
— Ettekö kuullut, mitä sanoin? En osta mitään vähittäismaksulla!
Jerry huudahti nyt niin, että pelkäsi kellonsa pysähtyvän. Mutta kirjallisuuden uuttera peltomies oli oppinut kovempaankin huutoon. Hän otti nyt käteensä pikku kirjan ja jatkoi esittelyä:
— Te luultavasti harrastatte klassikoita? Nimittäin eurooppalaisia klassikoita. Kas tässä on Anatole Francen kootut teokset amerikkalaisia varten sovitettuna, supistettuna painoksena. Satakaksi sivua ja hinta vain 35 senttiä.
— Supistettuna sataankahteen sivuun?
— Niin juuri. Eikö ole loistava idea? Ja kuitenkin jokaisen romaanin ja novellin juoni on pysynyt koskemattomana.
— Anatole Francen kootut teokset sadassakahdessa sivussa? Jerry toisti hitaasti ja tunsi lievää huimausta.
— Jos se on mielestänne liian laaja, niin tässä on Victor Hugon kootut teokset vieläkin suppeammassa muodossa. Vain kahdeksankymmentä sivua.
— Kenen luvalla niitä on supistettu?
— Kustantajan luvalla tietenkin.
— Jospa France ja Hugo olisivat tietäneet…
— Me emme välitä sellaisista pikku herroista. Saavat olla iloisia, kun saavat tarinansa julkisuuteen.
Jerry muuttui surulliseksi.
— Minkä vuoksi heidän teoksiaan supistetaan? hän kysyi ihmeissään.
— Sen vuoksi tietenkin, että niitä voi lukea matkalla. Kukaan ei nykyään lue kotona, kun on paljon tärkeämpääkin tehtävää. Eikö muuten ole loistavaa, että Francen ja Hugon koko tuotannon voi lukea parissa tunnissa? Sitä paitsi ihmiset eivät halua suurikokoisia kirjoja.
— No entäs bestsellerit?
— Suokaa anteeksi, hyvä herra! Minä en tiennytkään, että te haluatte bestsellereitä. Kas tässä on viimeisin. Ehdottomasti maailman eniten myyty teos. 'Tähdet loistavat päivälläkin'. Kaksituhattakuusisataa sivua ja hinta vain yksitoista dollaria. Kerrassaan loistoteos, joka kuvaa jotakin historiaa. Luultavasti Amerikan historiaa kultakuumeen ajoilta.
— Kuka sen on kirjoittanut?
— Loretta Pliz. Hän on erään öljykuninkaan nuori rouva ja entinen kauneuskuningatar. Katsokaahan takakantta: hän on totisesti kaunis! Ehkä saan lähettää teoksen. Emme nimittäin myy bestsellereitä vähittäismaksulla.
— Älkää vaivautuko…
— Ehkä haluatte todellisen sensaatiokirjan 'Maailman suurin rikollinen'? Sen on kirjoittanut maailman paras kirjailija Vicent Durrell.
— Onko hän Amerikan paras kirjailija?
— Enemmän: Minähän sanoin: maailman paras.
— No entäs sitten Steinbeck, Faulkner, Hemingway ja Buck?
— Ne ovat nimestään päättäen joitakin eurooppalaisia lörpöt-telijöitä, joiden teoksia ei kannata kääntää Amerikan kielelle. Ihmiset eivät välitä psykologisesta saivartelusta. He kaipaavat reipasta toimintaa: murhia ja rakkautta. Mutta mitä arvelette tästä loistoteoksesta? Maailman historia taskukoossa. Yhdeksänkymmentä sivua ja runsaasti kuvia. Hinta vain 35 senttiä. Ellei kirja tyydytä teitä saatte rahanne takaisin. Tämä teos tässä on maailman kirjallisuuden historia. Joukossa on myös joitakin eurooppalaisia kirjailijoita ja kaikki Etelä-Korean tunnetuimmat lyyrikot. Se on pikku kirjanen, mutta sisällöltään jättiläinen. Kolmekymmentäkaksi sivua ja hinta vain 15 senttiä…
— Herra! Jo riittää! huudahti Jerry.
— Minulla on myös uutta Raamatun käännöstä. Suorastaan loistavaa tekstiä.
— Ettekö kuullut, mitä sanoin: en ole vähääkään kiinnostunut teidän supistetuista painoksistanne ja tiiliskivistänne. Voitte lähteä!
— Mitä te tarkoitatte? Supistetuista?
— On rikollista supistaa maailman kirjallisuuden helmet muutamaan sivuun.
— No mutta silloinhan ne vasta ovatkin todellisia helmiä. Tarkoitushan on vain parantaa teoksia, joissa ei ole muuta kuin paljon sanoja. Te ette siis pidä parannetuista painoksista?
— En, en pidä.
— Onko teidän tarkoituksenne arvostella makuani?
— On.
— Siinä tapauksessa te loukkaatte minua ja koko maatani. Kukaan älykäs ihminen ei viitsi lukea Danten Helvettiä alkumuodossaan, kun sen saa kymmenen sivun vihkosena. Nykyajan ihmisen täytyy lukea niin paljon, ettei hän voi uhrata aikaansa klassikkojen lörpötyksiin — varsinkin kun loistavia bestsellereitä ilmestyy joka päivä.
Jerry sytytti savukkeen hillitäkseen kiihtymystään.
— Hyvä herra, hän sanoi tiukasti, pankaa kirjat laukkuunne ja lähtekää!
Kirjallisen kulttuurin urhoollinen soturi oli ihmeissään:
— Ettekö te tosiaan aio ostaa mitään?
— En.
— Ette edes vähittäismaksulla? Meillä on loistavat maksuehdot…
— Riittää, riittää! Painukaa tiehenne! Tarkoitan helvettiin! Isaac Rivers ilmestyi huoneeseen keittiöesiliinassaan ja suuri paistiveitsi kädessään. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, hän vain antoi katseensa puhua. Harteikas kirja-atleetti keräsi helmet ja tiiliskivet laukkuunsa ja lähti. Mutta ennen kuin hän sulki oven, hän huudahti ovenraosta:
— Tolvanat! Anturakärsät!
Oven sulkeuduttua Isaac sanoi Jerrylle moittivasti:
— Ja sinulla oli vasara…
Hän lähti takaisin keittiöön, ja Jerry jäi hetkeksi oman pienen minänsä seuraan. Viimein hän rohkaisi luontonsa ja lähti hitain askelin kotiinsa, paikkaan, jossa kaikki suurmiehet muuttuvat pieniksi ja pienet naiset suuriksi, jossa naisen kyynelet osoittautuvat maailman suurimmaksi vesivoimaksi ja jossa monet aviomiehet sairastuvat koti-ikävään.