Jerry oli matkalla kotiinsa. Ilma oli äkkiä muuttunut hiukan viileäksi ja tuuliseksi. Syyskuun taivaalla ajelehti muutamia myrskypilviä ja häikäiseviä valomainoksia. Kadulla oli tavanmukainen tungos. Ihmiset kerääntyivät yhteen tunteakseen paremmin yksinäisyytensä. Monet liikkeet olivat jo sulkeneet yöksi ovensa ja tarjosivat lukuisille apteekeille tilaisuuden kartuttaa liikevaihtoa. Ihmiset ostivat päivällä alennusmyynneistä ja illalla apteekeista. Apteekin työpäivä alkoi silloin, kun pikkulapset pantiin vuoteeseen itkemään ja vanhemmat lähtivät viettämään iltaansa elokuviin tai kapakkaan. Apteekeissa myytiin virvoitusjuomia, kuumia nakkimakkaroita, jäätelötikkuja ja suolattuja pähkinöitä sekä nylon-sukkia, mutta joukossa oli myös sellaisia liikkeitä, joista sai ostaa alennettuun hintaan aspiriinia ja risiiniöljyä.
Jerry silmäili ohimennen eräitä näyteikkunoita, joissa tarjottiin tavaraa ilmaiseksi. Jos osti kymmenen pakettia Copenhagen-nuuskaa, sai kymmenen paperinenäliinaa kaupanpäällisiksi. Ihmiset halusivat kaupanpäällisiä ja ostivat nuuskaa. Sen vuoksi tuhansien perheiden elämä muuttui nuuskantuntuiseksi.
Tuuli yltyi, ja ihmiset kiirehtivät askeleitaan. Porttikäytävissä asustavat kaupustelijat ja avunpyytäjät hieroivat kohmettuneita käsiään ja heittäytyivät äänekkäiksi. Lopulta ilma muuttui niin kurjaksi, että tuulikin valitteli sitä nostellessaan tuhansia hameenhelmoja ja kadulla ajelehti jätepapereita. Viimein alkoi pi-sartaa. Jalankulkijat etsivät suojaa apteekeista, mutta Jerry Finn kiiruhti kotiinsa, jossa suloinen Joan tarjosi suudelman heti kynnyksellä.
— Rakas, kuinka sinä tulet näin myöhään? Vaimo tiedusteli. — Olen odottanut sinua niin jännittyneenä. Minulla on pari pientä yllätystä.
Ensimmäinen yllätys oli Joanin veli Charles, joka oli nyt saanut virallisen eron iäkkäästä öljykuningattaresta. Charles istui kodikkaasti nojatuolissa, jalat tupakkapöydällä, viskilasi kädessään ja hattu takaraivolla.
— Hei, kaveri! hän huudahti Jerrylle. — Oletkos tehnyt tänään paljon taaloja?
Jerry ei vastannut, joten Joan kiiruhti esittämään toista yllätystä: muutamia pastellimaalauksia, jotka hän oli tehnyt taiteellisen innoituksen vallassa jokin tunti sitten. Jerry totesi heti, että Joan pystyi maalaamaan monin kerroin paremmin itseänsä kuin tauluja. Hän ei kuitenkaan halunnut loukata vainionsa herkkiä tunteita, huoahti vain hiljaa:
— Tosiaan. Niinpä kyllä. On hyvä, että ihminen harrastaa jotakin.
— Harrastaa? toisti Joan. — Ovatko nämä sinun mielestäsi vain harrastuksia? Katso tätäkin! Aihe on Etelä-Amerikasta. Jäljensin sen Look-lehdestä, ja Charles sanoi, että se on parempi kuin alkuperäinen.
— Tosiaan. Niinpä kyllä…
— Ja tämä on Eugenen muotokuva. Se on tehty valokuvasta. Etkö myönnä, Jerry, että minä osaan maalata? Nyt minä liityn taiteilijaseuraan ja saan kuuluisuutta. Sairaalassa minä maalasin öljyväreillä, mutta se oli niin sottaista. Sitä paitsi pastellimaalaus on nyt muodissa.
— Niinpä kyllä, myönsi Jerry ja vilkaisi ohimennen vaimonsa veljeen, joka tyhjenteli viskilasia kovin ja ylimielisin ilmein. Joan keräsi hellävaroen taulut sohvalta ja nosti ne pöydälle.
— Etkö ole ylpeä vaimostasi? hän kysyi suloisesti.
— Olen… tottakai…
— Harrastetaanko Euroopassa myös maalaamista? — Jonkin verran…
— Voi, niiden pitäisi tulla tänne oppimaan. Minä näin kerran eräässä lehdessä eurooppalaisia maalauksia. Ooh, ne olivat kauheita!
— Sinun pitäisi nähdä enemmän niitä.
— Voi, Jerry rakas! Minä olen nähnyt niin paljon tauluja. Eräässä Texasin kansakoulussa oli suuret kokoelmat kauniita tauluja. Mutta minä en vielä maalannut silloin…
Charles rykäisi merkitsevästi:
— Joan, onko sinulla lisää viskiä? Ja sitten mulla on kova nälkä.
Joan vaikutti loukkaantuneelta.
— Etkö voi puhua nyt mistään muusta?
Hän kävi täyttämässä veljensä lasin ja sanoi sitten Jerrylle: — Toitko sinä tullessasi mitään ruokaa?
— En…
— Et tuonut? Siinä tapauksessa sinun on heti lähdettävä ostamaan.
Charles hymyili pirullisesti nähdessään vasaramiehen nolouden ja avuttomuuden. Oli totisesti aika ottaa siirtolaisesta kaikki luulot pois! Charles alkoi viheltää rivoa laulua, joka korosti hänen rikollista yliminäänsä.
— Jerry, sinun on heti lähdettävä ostoksille, sanoi Joan.
— Myymälät on jo suljettu, vastasi lannistettu aviomies.
— Apteekit ovat auki. Lähde nyt heti. Charles on nälkäinen. Viereisessä talossa on apteekki.
— Minulla ei ole rahaa, vastasi Jerry synkästi. -
— Rahaa? Mitä sinä sillä teet?
— Ostaisin ruokaa — veljellesi…
Joan pani kätensä Jerryn olalle ja loi häneen lumoavan elo-kuvakatseen.
— Voi rakas Jerry, kuinka suloisen tyhmä sinä olet! Etkö sinä jo tiedä, että me ostamme kaiken velaksi? Vain katunaiset vaativat käteismaksun…
— Eivät kaikki, huomautti Charles väliin ja vei lasin huulilleen.
— Tietysti on poikkeustapauksia, jatkoi Joan, mutta minä tarkoitin yleensä. Minulla on velkatili ainakin viidessäkymme-nessä myymälässä. Ja nyt minä voin ottaa lisää velkaa, kun olen naimisissa. Jerry kulta! Voi, kuinka minä rakastan sinua! Ja mitä enemmän minä rakastan sinua, sitä paremmin minä ymmärrän sinua. Eurooppalaiset ovat varmasti köyhiä sen vuoksi, että he maksavat ostoksensa käteisellä? He…
— He ovat velkaa meille, keskeytti Charles. — Eurooppa on pirusti velkaa meille.
— Niin tietenkin, vastasi Joan, mutta kyllä kai ne maksavat.
— Eikös mitä, hymähti Charles halveksivasti. — Jos eurooppalaiset olisivat vuoden juomatta konjakkiaan tai muuta moskaansa, ne voisivat maksaa meille velkansa.
Jerryn sisu kuohahti. Hän ei voinut pidättää sanojaan, vaan vastasi:
— Ja jos amerikkalaiset olisivat vuoden syömättä, he voisivat maksaa autonsa ja jääkaappinsa.
Charles veti hatun lierin silmilleen ja nousi. Jerryn käsi meni vaistomaisesti takataskuun, jossa pikkarainen refleksivasara oli aina valmiina pikku palveluksiin. Yhteenottoa ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Joan ryhtyi ajoissa torjuntatyöhön.
— Miksi te loukkaatte toisianne? Charles, istu alallasi! Ja Jerry! Sinun on nyt lähdettävä. Osta paljon ja hyvää.
Jerry lähti kuin kuolemaan tuomittu. Hänen avioliittonsa toinen ilta tuntui paljon lupaavammalta kuin ensimmäinen. Hän ei voinut puhua kuolettavasta yksitoikkoisuudesta, sillä Joan kykeni järjestämään jatkuvasti vaihtelevaa ohjelmaa. Joanilla oli avioliittoasioissa enemmän kokemusta kuin Jerryllä, joka oli nyt joutunut rakastavan naisen kolmanneksi koekaniiniksi. Jerry vertasi (tosin vain hengessään) vaimoansa viinaryyppyyn, joka lämmitti ensin ja sen jälkeen teki typeräksi. Hurmaavan typeräksi.
Charles jäi sisarensa kanssa kahden kesken.
— Minä en voi sietää sen äijän naamaa, hän sanoi. — Se on vielä ilettävämpi kuin Tom ja Erol.
— Kyllä hänessä on jotain herttaistakin, vastasi Joan. — Hän on paljon lukenut ja tietää paljon asioita.
— Se on lukenut itsensä tyhmäksi. Siinä kaikki.
— Hän on joka tapauksessa sivistynyt.
— Mitä pirua me sivistyksellä teemme? Bisnes se on, joka jotain merkitsee.
— Hän osaa useita kieliäkin.
— Mitäs sitten? Ei maailmassa tarvita muuta kuin Amerikan kieltä. Ja meidän taalamme puhuu mitä kieltä tahansa.
— Mutta Charles, ei raha ole aina kaikki kaikessa. Charles nousi, astui sisarensa eteen ja tuijotti häntä silmiin.
— Joan, oleks sä taas menossa sekasin? Sinähän puhut nvt ihan niin kuin meidän bisneksemme olisi sivuasia. Joan, et suinkaan sä vaan ole rakastunut? Vai onks susta tulossa Jeesuksen missi?
— En osaa sanoa, mutta Jerryssä on joitakin hyviäkin puolia.
— Piruako minä sen hyvistä tai huonoista puolista! Meidänhän piti tehdä bisnestä eikä jaaritella turhia. Joko se on valmis ottamaan henkivakuutuksen?
— Ei vielä. Olen kyllä puhunut siitä hänelle, mutta…
— Puhunut! Sinun pitää pakottaa hänet. Ja pane nyt summa vähän suuremmaksi kuin Tomille ja Erolille. Minä olen väsynyt nappikauppaan.
— Mutta jos hän alkaa epäillä?
— Yhdentekevää. Kun vakuutus on otettu, niin asia on selvä. Juttu 011 hoidettava vielä tänään. Ja sen jälkeen te hankitte auton.
— Minkä tähden?
— Se on minun asiani. Te hankitte auton, ja Jerry ryhtyy ajamaan. Minä hoidan loput.
Joanin kasvoille levisi tuskallinen ilme.
— Minä olen niin peloissani.
— Turhaa tunteilua. Niin sinä sanoit Tomin ja Erolinkin aikana, ja kuitenkin kaikki järjestyi mukavasti. Joan, tuohan vähän viskiä.
— Jos minua aletaan epäillä…
— Tuo vähän viskiä!
— Silloin olen hukassa…
— Etkö kuullut! Tuo viskiä äläkä ruikuta!
Joan ei vastannut. Käsittämätön tunneherkkyys alkoi vähitellen häiritä hänen laskelmallisuuttaan tai oikeammin hänen veljensä laskelmallisuutta. Ja äkkiä hänelle tuli romanttinen itke-mistarve.
Jerry palasi apteekista ja työntyi kantamuksineen suoraan keittiöön sekä ryhtyi valmistamaan illallista. Hän oli nyt saanut kokea, minkälaista oli ihmiselo ennen ja jälkeen avioliiton solmimisen. Makkaroita pariloidessaan hänen aivonsa synnyttivät aforismeja, jotka eivät millään tavoin liittyneet ruoanlaittoon. Jerry havaitsi, että nykyaikaisessa avioliitossa oli eräitä ihanteellisiakin puolia: vaimo ei tullut liian usein häiritsemään miestään keittiöön. Aterian jälkeen Jerry alkoi kuitenkin vahvanlaisesti epäillä, ettei hänen avioliittonsa ollut perin pitkäaikainen. Hänen epäilyksensä sai edelleen vahvistusta, kun Joan alkoi puhua henkivakuutuksesta ja Charles ilmoitti olevansa vakuutusasiamies, joka hoitaa tällaiset pikku jutut heti. Jerry yritti kaikin keinoin han-gotella vastaan, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että suuri henkivakuutus pitää miehen köyhänä, jotta hän voisi kuolla rikkaana.
— Jerry rakas", sinun täytyy ottaa henkivakuutus, sanoi Joan. — Jokainen mies, joka vähänkin rakastaa vaimoaan, vakuuttaa henkensä.
— Meillä ei ole varaa, koetti Jerry selittää.
— Elämme säästäväisesti, vastasi Joan. — Ajattele, jos sinä sattuisit kuolemaan, niin…
— Sinä menisit uudelleen naimisiin, jatkoi Jerry. Charles levitti asiamiespapereita pöydälle ja ärjäisi:
— Älä soita nyt liikaa suutasi, kaveri!
— Charles! huudahti Joan. — Koeta hillitä itsesi! Eihän Jerry tarkoittanut mitään pahaa. Jerry tietää, että minunlaiseni nainen saa milloin tahansa uuden miehen. Sairaalassakin kaikki lääkärit rakastuivat minuun. He ihailivat minun silmiäni ja tyttö-mäistä poveani ja nilkkojani ja-
— Riittää, Joan! tiuskaisi Charles. — Nyt on tehtävä bisnestä ja sillä selvä. No niin, puoskari, montako tonnia luulet henkesi maksavan?
— Viisikymentä, sanoi Joan ennen kuin Jerry ehti vastata.
— Viisikymmentä, kertasi Charles halveksivasti. — Pannaan nyt heti satatuhatta.
— Kuka maksaa vakuutusmaksut? kysyi Jerry.
— Sinä tietenkin, vastasi Charles. — No niin, rupeehan antamaan vähän tietoja itsestäsi. Syntymäpaikka ja -aika, isän ja äidin ikä… Onks sun suvussasi ollut keuhkotautia, verenpainetta, jatkuvaa ripulia tai muuta sellaista?
Jerry ei vastannut.
— Rakas, miksi et vastaa? virkahti Joan. — Charleshan ajattelee vain meidän parastamme.
— Sinun parastasi, oikaisi Jerry. — Minulla ei ole varaa ottaa niin suurta vakuutusta.
— Mehän voimme elää velaksi ja lainata vakuutusmaksut, lohdutteli Joan. — Niin tekevät kaikki minun tuttavani.
Jerry vaikeni. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, että oli joutunut sulatusahjoon, jota pidettiin kuumana uusilla siirtolaisilla. Jokaisella kunnon kansalaisella oli oikeus kohennella tulta ja puhaltaa vain omaa lusikkaansa. Jerryn vaitiolo ei häirinnyt va-kuutusasiamiestä, joka täytti lomaketta perin alkeellisella käsialalla. Samassa Charles työnsi täytekynän Jerryn käteen ja sanoi käskevästi:
— Tyrkkää nimesi tuohon, tuohon noin.
Hän osoitti sormellaan tyhjää riviä ja jäi odottamaan allekirjoitusta.
— Minä en kirjoita nimeäni vastoin tahtoani, vastasi Jerry jyrkästi.
Mutta tuskin hän ehti päättää lauseensa, kun Charles ojensi pistoolin Jerryn rintaan ja virkkoi tyynesti:
— Odotan korkeintaan minuutin. Valitan, että sulle täytyy opettaa tapoja. No, alahan raaputella! Vai pitääks mun ottaa sinusta senkkanäyte reikäraudalla?
— Jerry, kirjoita pian! kiirehti Joan. — Kohta on kulunut puoli minuuttia. Etkö sinä käsitä, että Charles ajattelee vain meidän parastamme? Jerry rakas, kirjoita pian! Minä pelästyn aina niin hirvittävästi, kun ammutaan.
Maailmankansalainen Jerry Finn taipui vaimonsa ja pistoolin tahtoon. Hän kirjoitti nimensä sadantuhannen dollarin henki-vakuutusanomukseen ja vannoi pyhästi olevansa maailman tervein ihminen, jonka esivanhemmat ovat eläneet vähintään satavuotiaiksi.
— Eikö Jerryn pitäisi myös käydä lääkärintarkastuksessa? kysyi Joan, kun Charles alkoi kääriä papereita kokoon.
— Se on tarpeetonta, vastasi rakastettava veli. — Minä hoidan sen puolen.
Hän työnsi paperit povitaskuunsa ja lausui rauhallisesti:
— Vakuutus on parin päivän kuluttua voimassa. Joan, annas vielä viskiryyppy ennen kun mä lähden.
Charles työnsi pistoolin taskuunsa ja heittäytyi nojatuoliin, loi Jerryyn ystävällisen katseen ja lausahti leppoisasti:
— No niin, kaveri! Nyt voidaan puhua muista asioista. Mitäs sä muuten tykkäät tästä kontrista? Mukava maa, eikö totta?
— Hurmaava, vastasi Jerry synkästi.
— Se on hyvä, että tykkäät.
Charles sai viskilasinsa ja Jerry suloisen huudahduksen:
— Voi, Jerry rakas, kuinka minä nyt rakastankaan sinua!
Joan kietoi kätensä hiljaisen aviomiehensä kaulaan, työnsi kielensä kärjellä purukumin alahuulen ja ikenien väliin ja suuteli Jerryä niin tulisesti, että Charles alkoi epäillä näytelmän aitoutta. Kovaksikeitetty henkivakuutusasiamies ei käsittänyt, että suuteleminen oli puhtaasti anatominen ilmiö, jossa tarvittiin kaksi laajenevaa ja jännittynyttä huuliparia puristamaan yhteen elastisia ja herkkähermoisia lihaksia.
Vaikka Jerry olikin tämän anatomisen näytelmän passiivinen avustaja, Charles langetti tuomionsa molemmille, sillä hänkin käsitti tosin niin paljon, että suutelemiseen tarvitaan kaksi päätä.
— Mua kuvottaa! hän huudahti ärtyisesti. — Lopettakaa hemmetissä tuo imeminen! Joan, oleks sä ihan hullu? Tommonen peli saa mun vatsahaavani reunat värisemään.
Avioparin välimatka loittoni. Charles tyhjensi lasinsa ja alkoi tehdä lähtöä. Oven suussa hän pyörähti ympäri ja huomautti sisarelleen:
— Muista sitten se autojuttu. Älä anna periksi!
Joan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja toivotti rakkaalle veljelleen parasta mahdollista vointia. Kun Charles oli poistunut, syntyi lyhyt äänettömyyden tuokio, jonka aikana Jerry vaipui hervottomana nojatuoliin ja mietti avioliittonsa tarkoitusta. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, liian nopeasti. Hän tunsi itsensä Vihtoriksi — jumalten armosta. Hänellä ei ollut enää omaa tahtoa. Mies, joka paransi ihmisten selkärankoja, oli nyt itse menettänyt selkärankansa.
— Voi, kuinka täällä on hiljaista! huudahti Joan viimein ja avasi radion. — Minä en voi sietää hiljaisuutta. Jerry, vieläkö sinä rakastat minua?
Mies vaikeni. Joan istahti hänen syliinsä ja jatkoi:
— Nyt kun meillä on henkivakuutus, meidän täytyy hankkia auto.
— Jotta sukulaisesi pääsisivät nauttimaan vakuutuksestani, vastasi Jerry katkerasti. — Ei, Joan. Tämä peli menee liian pitkälle.
— Mikä peli?
— Tämä pakkopeli.
— Mitä sinä tarkoitat, Jerry? Ei meidän kodissamme tunneta mitään pakkoa. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti, ja sen vuoksi me rakastammekin vapautta. Mutta auton me tarvitsemme. On turvallisempaa liikkua kadullakin, kun saa istua autossa. Sano, rakkaani, ostammeko sen jo huomenna?
— Millä rahoilla?
— No mutta, Jerry kulta! Etkö sinä vieläkään ole oppinut mitään? Et sinä tarvitse rahaa, koska voit ostaa velaksi.
— Kuka sitä ajaisi?
— Sinä tietysti.
— Minä en saa ajolupaa. Näköni on liian heikko.
— Ei se merkitse mitään. Kyllä Charles järjestää sen asian.
Katsos, Charles tuntee kaikki poliisit. Charles on niin vaikutusvaltainen. Hänen kuvansakin oli kerran sanomalehdessä.
— Paljonko hänen kiinniottamisestaan luvattiin? Jerry kysyi pirullisesti ja työnsi herttaisen hupakon sylistään.
Mutta Joan ei kuullut Jerryn kysymystä, sillä hän kuunteli samaan aikaan radion lähetystä. Joan lisäsi radion ääntä, istahti takaisin miehensä syliin ja huudahti innoissaan tämän korvaan:
— Jerry! Ole vähän aikaa hiljaa. Tahdon kuulla tämän lähetyksen. Se tulee Chicagosta. Ne on nyt päättyneet! Voi, kuinka jännittävää! Ne on päättyneet!
— Mitkä?
— Mitä sinä sanoit?
— Mitkä ovat päättyneet?
— Kauneuskilpailut. Etkö sinä tiedä, että koko maailma on puhunut niistä jo monta päivää? Ihanaa, ihaa-naa…
Jerry epäili jälleen omaa järkipoloistaan, joka joutui yhä uusiin kokeisiin ja koettelemuksiin. Joan oli niin jännittynyt, ettei Jerry tuntenut enää hänen painoaankaan. Vaimon käsi puristi vaistomaisesti miehen kättä. Luettuaan ensin mahtavan nipun ilmoituksia, kuuluttaja siirtyi päivän tärkeimpään tekstiin. Joan puristi yhä lujemmin Jerryn kättä ja huohotti kiihtyneenä:
— Nyt, nyt se alkaa… Kuule, kuuletko? Jerry kuunteli.
— WBSM:n studiot Chicago ja Mihvaukee. Hyvät radion- ja televisionkuuntelijat. Tämä lähetys radioidaan kaikkien asemien kautta. Niin kuin jokainen valistunut ja aikaansa seuraava kansalainen tietää, Chicagossa pidettiin tänään maailman suurimmat kauneuskilpailut. Mutta koska suuren mantereemme kaikki asukkaat ovat jo aikoja sitten tunnustaneet, että naisemme ovat poikkeuksetta kaunottaria, niin kilpailu järjestettiin tällä kertaa miehiä koskevaksi. Ja saman tien kansainväliseksi. Oli valittava Mr. Universum. Osanottajia saapui kaikkialta, paitsi Etelä-Afrikan sisäosassa olevasta busmannien tasavallasta. Busmannit nimittäin pitävät itseään maailman kauneimpana kansana, jonka oli aivan tarpeetonta ryhtyä kilpasille. Mutta siirtykäämme itse kilpailuun!
Yksikään kilpailija ei saapunut tähän jaloon katselmukseen vapaaehtoisesti, sillä mehän tunnemme miesten suuren vaatimattomuuden. Kilpailijat oli sen vuoksi tuotava areenalle pakkokeinoin, ja heidät vapautettiin käsi- ja jalkaraudoista vasta arvovaltaisen juryn edessä. Arvostelulautakunta teki ankaraa työtä yli neljä tuntia. Tutkittiin miesten fyysistä ja psyykistä kuntoa. Todettiin, ettei joukossa ollut ainoatakaan lattajalkaa eikä vaarallisesti mielenvikaista. Jokainen osasi kävellä, kirjoittaa ja lukea. Arvostelulautakunta julisti yksimielisesti maailman kauneim-maksi mieheksi, Mr. Universumiksi, tuntemattoman oluttehtai-lijan ainoan pojan, Mr. Anastasius Antonio Giovanni Stabutopo-loksen Tanskasta. Herra Stabutopolos, joka on äskettäin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, on syntynyt tanskalais-kreikkalaisista vanhemmista Kööpenhaminassa, jossa hänen isänsä on harjoittanut pari vuosikymmentä maailmankuulun vientioluen valmistusta. Anastasius Stabutopoloksen voitto oli ylivoimainen, sillä arvostelulautakunta oli päättänyt antaa ensimmäisen palkinnon Tanskaan, tunnustukseksi poliittisesta kaukonäköisyydestä, hyvin valmistetusta mei j erivoista, huokeahintaisesta juustosta, mainiosta export-oluesta ja suurenmoisesta kyvystä muuttaa amerikkalaiset nuoret miehet leikkauksen ja ihmeruiskeiden avulla nuoriksi naisiksi. Arvoisia kuuntelijoita varmasti kiinnostaa kuulla, minkälainen mies on Mr. Universum. Tämän vuoksi olemme kutsuneet studioomme kilpailulautakunnan puheenjohtajan, miss Evelyn Sandersin, joka on maailmankuulun naistenlehden 'Vain Naiset' päätoimittaja ja kansallisen kauneuden-hoitolautakunnan sihteeri. — Miss Sanders, luovutan teille nyt puheenvuoron.
— Kiitoksia, Mr. Kreuger! Niin, hyvät kuulijat! Minulla oli ihanan miellyttävä tilaisuus tutustua Mr. Universumiin varsinaisten kilpailujen jälkeen kansainvälisillä liikemies-päivällisillä hotelli Nicolletissa. Sain istua kaksi tuntia tuon" maailman kauneimman miehen vieressä, ja mieleni teki suudella hänen ihanan meheviä huuliaan, joita reunusti sanoinkuvaamattoman kaunis parransänki. Mr. Universum painaa alastomana 318 paunaa, ja hänen silmäripsensä kaartuvat ihanasti säteilevien silmien yllä. Hänen katseensa on kuin pohjoinen revontuli, se suorastaan vihlaisee naisen sydäntä. Hänen kasvonsa ovat kuin taikapeili ja tukkansa luonnollisen kihara kuin Merino-lampaalla. Vartalo on myös suhteellisen ihana: ympärysmitta 68 tuumaa. Kun kysyin tältä jumalalliselta olennolta, että mikä on hänen miehekkään kauneutensa salaisuus, hän vastasi hurmaavasti:
— Se on kai siinä, etten ole antanut Tanskan kirurgien muuttaa sukupuoltani.
Tästä vastauksesta totesin heti, että hän on myös harvinaisen älykäs. Vain harvoin näkee kauneuden ja älyn kulkevan näin sovinnollisesti käsi kädessä. Kun tiedustelin Mr. Universumin ruokajärjestelmää, hän vastasi vaatimattomasti, kuten ainakin suurmiehet:
— Minä syön paljon perunoita ja juustoa ja juon isän valmistamaa olutta.
Kaikkivaltiaan ruusutarhassa on vain yksi Mr. Universum. Hän on nyt saanut yli viisituhatta avioliittotarjousta, kuusituhatta dollaria maksavan auton, useita satoja kultaisia oluttuoppeja ja.
— Riittää, riittää! huudahti Jerry, työnsi Joanin sylistään ja harppasi sulkemaan radiota. — En voi kestää enempää.
Joan oli hämillään.
— Jerry rakas, mikä sinua vaivaa? Olet aivan kalpea.
— Olen kyllästynyt… Kurkkuani myöten kyllästynyt…
— Minuunko?
— Ei, vaan elämääni…
Jerry seisoi keskellä lattiaa ja hieroi ohimoltaan.
— Voi kauheata, hätääntyi Joan. — Et suinkaan sinä vain ole sairas? Sehän olisi hirveätä, kun vakuutuskaan ei ole vielä voimassa. Jerry, Jerry kulta! Tule, minä vien sinut lepäämään! Sinä et saa kuolla vielä. Odota ainakin pari päivää… Sano, rakastatko sinä minua.
Jerry laahusti vaimonsa tukemana makuuhuoneeseen ja vastasi väsyneesti:
— Älä kysy sitä niin usein, se saa aikaan inflaation…